Luku 17. Radiestesia (säteilyn aistiminen)

Alkusanat

Radiestesia

Punnuksen käyttö

Heiluri (punnus)

Heilahtelut

Heilurin käyttö ”kysymys – vastaus” periaatteella

Alkusanat

Itävallan Donrbirnin lähellä sijaitsevassa 3146 asukkaan pienessä kylässä ihmiset elivät pelon vallassa: kymmenessä vuodessa 30 ihmistä oli kuollut syöpään, lisäksi monet kylän asukkaat sairastivat syöpää tai kihtiä tai kärsivät reumasairauksista, vatsavaivoista, unihäiriöistä ja masennuksesta.

Kylän vanhimman hotellin isäntä on avannut ravintolansa vain muutamaksi tunniksi päivässä siitä lähtien, kun hänen hotellinsa oli tutkittu varvun kanssa ja hän sai tietää, että maassa, ruokasalin alla on vaarallisen säteilyn lähde. Isäntä itse oli jo sairastunut: 39-vuotias mies kärsi kihdistä, oli saanut reuman, eikä vatsakaan ollut ihan kunnossa. Näin oli käynyt aiemmin myös hänen isälleen.

Kylän pormestari ja neuvosto olivat huolissaan kyläläisten terveydestä ja kutsuivat varvulla katsojan tutkimaan joka ikisen talon kylässä, jossa ”säteilykuolema vaanii”. Pormestari opetteli itsekin varmuuden vuoksi katsomaan varvulla.

Voisi luulla, että tämä kertomus olisi peräisin synkältä keskiajalta. Väärin. Tästä dramaattisesta tapahtumasta sai lukea saksalaisen Bunte-lehden (Huber Burda Median julkaisu) sivuilta, toukokuun 1986 numerosta, johon oli tehty iso, kahdeksansivuinen artikkeli.

Tieteellisesti ajattelevat ihmiset, kuten me, voivat vain pyörittää päätään tai hymyillä osaaottavasti tuollaiselle vähäjärkisyydelle. He eivät näe kuitenkaan suurta vaaraa ”vesilähteissä” tai ”maasäteilyssä”, vaan niiden vaarallisuudesta kertovissa kertomuksissa: tiedetäänhän, että pelko aiheuttaa sairauksia.

Kun tällä ja seuraavilla luennoilla käydään läpi varvun ja punnuksen käytön teoriaa ja käytäntöä, ei se ole siksi, että jatkaisimme vanhaa taikauskoista perinnettä, vaan täysin muita tarkoituksia varten: varpua ja heiluria käytetään yksinomaan laitteina, jotka osoittavat yliaistimisen, jota emme vielä pysty havaitsemaan puhtaasti henkisesti.

Radiestesian kautta pystymme melko helposti siirtymään paranormaaleihin aiheisiin – psykometriaan, telemetriaan (luento 19) sekä selvänäköisyyteen ajassa ja paikassa (luento 21) – ja sen ansiosta kaukaisten tai läheisten, menneiden, nykyisten ja tulevien tietojen ja tapahtumien aistiminen on mahdollista.

Tästä lähtökohdasta huolimatta tällä luennolla annetaan paljon tilaa myös ns. ”maasäteilylle” ja sen oletetuille vaikutuksille: ”maasäteilyyn” uskovien perusteettomista keskusteluista eivät puutu mitkään luonnontieteelliset argumentit. Emme tietenkään ota osaa tällaiseen. Jos joku pyytää meitä löytämään ”maasäteilyn” tai jotain sen tapaista asunnostaan, talostaan tai tontiltaan, on siitä kieltäydyttävä, sillä on keksitty häiriökenttien etsintälaite, joka näyttää täysin luotettavasti terveydelle oikeasti vaaralliset häiriökentät (sähköstä johtuvat).

Muuten käytämme varpua ja punnusta vain luennoilla osoitettuihin tarkoituksiin. Joukkoon mahtuu laaja kirjo hyödyllisiä ja kiinnostavia paranormaaleja käyttötarkoituksia.

Esim. meillä on mahdollisuus määritellä tulevaisuutta punnuksen avulla ja tietää seuraavan lottokierroksen numerot, jolloin lisäämme omia voittomahdollisuuksiamme ja lisäksi se on todiste siitä, että kykyjä selvänäköisyyteen todellakin on.

Radiestesia

”Maasäteily on näkymätön vaara kaikille”, ”Syövän jäljillä: maasäteily”, ”Maasäteily sairastuttaa meidät kaikki”. Tällaisilla otsikoilla keltainen lehdistö julkaisee artikkeleita näkymättömästä, fyysisesti todistamattomasta ”maasäteilystä”, jonka pelotellaan vaikuttavan negatiivisesti ihmisten, eläinten ja kasvien psyykkiseen ja fyysiseen olotilaan ja aiheuttavan kaikenlaisia sairauksia aina syöpään asti. Tällaiset artikkelit saavat tuhannet ja taas tuhannet ihmiset pelon ja kauhun valtaan.

Sensaation halussaan ja myynnin kasvu mielessään lehdistö ”unohtaa” kertoa peittelevänsä totuutta ja välttelevänsä tieteellisiä näkökulmia (usein siteerataan täysin kontekstistaan irrotettuja tiedemiesten lausuntoja, joita sitten väitetään ”todisteeksi”).

Eräässä viikkolehdessä, jonka aiheita yleensä ovat seksi ja jännityskertomukset, kerrottiin, että syöpää ei pitäisi olla: ”Varmin keino syöpää vastaan on oikeanlainen ennaltaehkäisevä hoito, jollainen on nyt saatavilla”. Tällaista julisti siro, harmaantuva nainen, Erika Herbst, joka omien sanojensa mukaan on erään ”yksityisen, valistuneen, uusien parannusmenetelmien tuottajan” edustaja…

Vuonna 1968, kuten hän kertoo, hänellä oli paljon tuttuja, joilla oli syöpää. Hän kääntyi saksalaisen lääkärin ja maasäteilytutkijan Ernst Hartmannin puoleen. Tämä on kirjoittanut kirjan ”Sairaus johtuu sijainnista” (suom. huom. Vapaa käännös kirjan nimestä ”Krankheit als Standortproblem”).

”Tämä asiantuntija lähetti luokseni varvulla katsojan. Pakko myöntää, että aluksi olin skeptinen. En voinut kuvitella, että pahanlaatuiset kasvaimet, reuma, unettomuus, laskimotulehdukset, virtsanpidätysvaikeudet, masennus ja monet muut vaivat johtuvat siitä, että sänky sijaitsee väärässä paikassa. Kävimme radiestesin kanssa kuudessa ”syöpäkodissa”. Hämmästyksekseni kaikissa kodeissa oli sama ongelma: sairaat nukkuivat geopaattisen alueen päällä eli paikassa, jossa vesisuonet risteävät”.

Saman lehden toisessa esimerkissä annettiin ”tieteellinen” selitys sille, miksi tavalliset pohjavedet (jolla katetaan suurin osa jokapäiväisestä vedentarpeestamme) voivat aiheuttaa niin tuhoisia seurauksia. Tähän käytettiin venäläisen ”säteilyekspertin”, professori Bogomolovin tutkimuksia (venäläisen sanoman oikeellisuutta on vaikea tarkistaa ja usein ”asiantuntijan” lausunnot ovat vain artikkelin kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta): ”Tiedämme, että sähkömagneettiset ilmiöt syntyvät, kun pohjavedet kulkevat kallion läpi. Kun vesi kiertää kallioita, veden hiukkaset aiheuttavat kompleksisia värähtelyjä”.

”Tulevaisuuden lehti”, rajatieteiden ja astrologian puolestapuhuja, lisää puolestaan, että ”virtaava vesi aiheuttaa mitattavissa olevia ydin-magneettisia värähtelyjä. Tämä johtaa protonien resonanssiin Maan pinnalla. Protonien resonanssi voi mm. induktion tavoin vaikuttaa sydänlihakseen ja normaaliin sydämen lyöntirytmiin”.

Ainakin itse itseään ”maasäteilyasiantuntijaksi” kutsuvat sanovat, että pohjavesien lisäksi myös tektoniset siirrokset ja maankuoren jännitykset olisivat vaarallisia säteilyn lähteitä. Ja juuri nämä samat ihmiset levittävät propagandaa siitä, että on olemassa ”magneettinen energiaverkko” eli 20 cm leveitä repeämiä, jotka halkovat koko maapalloa pohjois-etelä suunnassa 2 m:n etäisyydellä toisistaan ja itä-länsi suunnassa 2,5 m:n etäisyydellä toisistaan.

Heidän mielestään on olemassa myös rinnakkainen verkko, jonka 10 cm leveät halkeamat halkovat ”magneettista energiaverkkoa” diagonaalisesti 3,75 m:n etäisyydellä toisistaan.

Sen, jolla on epäonni nukkua juuri tällaisessa risteyskohdassa (jota kutsutaan myös energiankerääntymispisteeksi), ei pidä hämmästyä, jos kärsii unihäiriöistä tai yleensä vakavista sairauksista (ks. kuva 1, jossa on katkelma aihetta koskevasta ”tieteellisestä” artikkelista)…

Samat tahot lisäävät, että terveyttämme ja elämäämme uhkaavien, maan syvyyksistä tulevien vaarojen lisäksi meitä rasittavat myös ylhäältä päin tulevat vaarat. Eräskin ”neuvonantaja” eli naistenlehti kirjoittaa: Säteilyä tulee ilmakehästä, jossa on samanlainen verkko. Nämä säteet muodostavat ns. geopaattisia häiriövyöhykkeitä eli alueita, jotka pitkään vaikuttaessaan voivat aiheuttaa sairauksia. Terveyttä voivat vaarantaa erityiset häiriövyöhykkeiden risteyskohdat, varsinkin jos ne sijaitsevat nukkumispaikassa”.

Näiden ”tietolähteiden” mukaan syytä paniikkiin ei kuitenkaan ole. Usein riittää, että sänky siirretään pois kriittiseltä alueelta tai että patjan ja kehon väliin laitetaan ”säteilysuojakerros”, joka on metallifoliota tai -verkkoa tai puhdasta villaa. Myös kuparilanka, joka on kaivettu maahan talon ympärille, voi ”imeä” vaarallisen ”maasäteilyn” ja näin tehdä sen vaarattomaksi.

Mutta toki optimaalinen suoja saadaan juuri ”maasäteilyä” vastaan kehitetyllä ”suojalaitteella”, joka asetettaessa kellariin tai sängyn alle ”harmonisoi terveydelle vaaralliset värähtelyt uudelleen”. Se voi sisältää metallisia verkkoja tai kuparisia käämejä. Tällaisen ”elektronisen laitteen” toimintakykyä kuvailee valmistaja esitteessään näin:

”Nämä maasäteilyn modulaattorit toimivat tunnetun interferenssiperiaatteen mukaan. Eli toimintaperiaatteensa mukaan ne ovat interferenssilähettimiä, jotka moduloivat ”vääristyneet taajuudet” (kuormituksen vähenemisen seurauksena) geopaattisilla alueilla hertsien mukaan uudelleen niin, että elimistön normaalien biologisten toimintojen virtaukselle välttämättömät solujen energeettiset värähtelyt eivät häiriinny. Tämän laitteen avulla häiritsevät taajuudet siis muuttuvat tasapainottaviksi.

Laitteeseen tarvitaan sähkön lähde, lataaminen tapahtuu magneettikäämin avulla, ja se käynnistyy värähtelyimpulsseista. Värähtelyimpulsseja syntyy Maan magneettikentän muuttumisen seurauksena ja myös magneettisista ja sähkömagneettisista värähtelyistä, joita ulkopuoliset moottorit, korkeavärähteiset laitteet, koneet, autot, askelten äänet jne. aiheuttavat.”

Vähänkin fysiikasta jotain ymmärtävä henkilö ei voi olla joutumatta ihmetyksen valtaan: On totta, että metallilangasta tehty käämi kehittää sähköjännitteen muuttuvan magneettikentän tai sähkömagneettikentän vaikutuksesta, ja sitä kutsutaan induktiojännitteeksi (kaikki sähkömoottorit, sähkögeneraattorit ja muuntajat toimivat tällä periaatteella). Mutta koska niiden taajuuden on loogisista syistä aina oltava sama kuin magneettisten ja sähkömagneettisten kenttien synnyttäjän, ei voida puhua ”vääristyneiden taajuuksien moduloinnista”.  Ja miten yleensäkin ”pienillä Maan magneettikentän muutoksilla” synnytetyt ”värähtelyimpulssit” voisivat saada pieneen ”suojalaitteen” käämiin niin paljon energiaa, että se pystyisi luomaan koko talon kattavan ”interferenssikentän”? (On parempi jättää miettimättä, miten askelten äänestä saadaan elektromagneettista värähtelyä).

Yhtä ihmeellistä kuin ns. ”suojalaitteiden” ”fyysiset toimintaselitykset” vaikuttavat myös arviot niiden säteiden, joilta näiden laitteiden pitäisi meitä suojata, mahdollisista syntysyistä.

Niinpä esim. virtaava vesi (H2O) ikään kuin levittäisi ”maasäteilyä”, joka vaikuttaa negatiivisesti biologisiin järjestelmiin tai jopa aiheuttaa näissä vakavia vaurioita. Mutta eikö kaikki tällä planeetalla ole lähtöisin vedestä? Eikö maapallosta ole 71 % veden peitossa, ja veden osuus 16 km paksun maankuoren päällysosasta 1 %? Emmekö me itse koostu 75 % vedestä (niittyheinät 70 – 80 %, kurkut 96 %, kurpitsa, raparperi ja keräkaali 95 %)?

”Maasäteilyasiantuntijat” puhuvat vain virtaavan veden vaarallisuudesta, koska ”virtaava vesi tuottaa mitattavissa olevaa ydinmagneettista värähtelyä”, joka muka johtaa ”fotonien resonanssiin”.

Hiljainen pelko hiipii mieleen, kun ajattelemme suonissamme virtaavaa 5 – 6 litraa verta, josta 55 % on vettä. Virtaavaa vettä, joka muka jatkuvasti tuottaa edellä mainittua ”maasäteilyä”…

Mutta kuka tahansa ensimmäisen vuoden fyysikko-opiskelija pystyy antamaan lohtua asiaan. Ydinmagneettinen resonanssi perustuu magneettisten atomiydinten ja ulkoisen magneettikenttien vuorovaikutukseen, eikä mitenkään voi syntyä mekaanisesta impulssista tai hankauksesta (fysiikasta kiinnostuneille esitämme tässä lyhyesti ydinmagneettisen resonanssin periaatteen: resonaattoreina toimivat ne atomin ytimet, joilla on spin eli oma mekaaninen liikemäärä ja nettospinmomentti. Ytimen oma taajuus voi staattisen magneettikentän muuttuessa virittyä sähkömagneettisen säteilykentän taajuudelle. Jos molemmat taajuudet ovat samat, syntyy resonanssi ja ytimet alkavat imeä säteilyn energiaa, joka voi muuttua.

Esim. 14 teslan magneettikentässä protonien taajuus on 60 MHz, jolloin se on sähkömagneettisen radiosäteilyn taajuusalueella ja ydinmagneettinen resonanssi tällä magneettikentän voimakkuudella voidaan määritellä spektroskopian avulla radiotaajuuksista. Spektroskopialla voidaan lääketieteessä esim. valaista elimistöä kohdistamatta siihen vaarallista röntgensäteilyä. Tällöin potilas laitetaan putkeen, johon muodostuu voimakas magneettikenttä. Sitten anturit mittaavat erilaisia absorptioita eri osissa, mitkä tietokone käsittelee määreiksi ja tuottaa niistä tarkan kuvan, kuten kuvassa 2 on esitetty.

Magneettikuvauslaitteen lisäksi samalla periaatteella toimii myös magnetometri. Sen avulla mm. geologit pystyvät mittaamaan heikkoja magneettikenttiä: yleensä otetaan vesinäyte. Erittäin nopean apukentän irtikytkemisen jälkeen presessio ei pääty heti, vaan säilyy muutaman sekunnin samalla käyrällä, joka on verrannollinen mitattavan magneettikentän voimakkuuden kanssa. Tästä syystä sen voi merkitä korkeintaan 1/1000000 teslana).

Maanalaiset vesivarastot eivät siis fyysisesti voi olla mahdollisia ”vaarallisen maasäteilyn” lähteitä. Vaarallista maasäteilyä ei kerta kaikkiaan ole olemassa!

Mistä tahansa geologiaan tai veteen liittyvästä julkaisusta voi lukea, että Maan onkalot ovat yhteydessä toisiinsa veden välityksellä. Vesi liikkuu onkaloissa kaltevuuksien tai erilaisten paineiden vaikutuksesta.

Tällainen legenda ”vesivarastoista” on iskostunut moniin mieliin – myös akateemisesti koulutettujen ihmisten – mutta me parapsykologit emme perusta ajatuksiamme sepustuksiin, vaan tosiasioihin ja tarkistamme mitä hydrologiassa eli vesitieteessä sanotaan pohjavesistä. Näin sekä korjaamme omia harhakäsityksiämme että saamme tärkeää argumentointiapua väittelyihin maasäteilyyn uskovien kanssa.

Pohjavesi muodostuu sadevesien imeytymisestä maahan. Matkallaan, jonka imeytyvä vesi tekee toisiinsa liittyviin pohjavesiin kutakin virtaa myöden, se kulkee ensin raikkaalla ilmalla kyllästetyn, kuivahkon maakerroksen läpi. Tässä maa-aineksesta tai kivestä, ilmasta ja vedestä koostuvassa, kolmivaiheisen järjestelmän muodostavassa kerroksessa tuleva pohjavesi kohtaa vapaasti liikkuvan, suodattuneen veden, joka toimii painovoiman lakien mukaan. Tätä pohjavettä voi olla

• suodattunut (adhesoitunut) vesi, joka on sitoutunut maa-ainekseen tai mineraaleihin
• vapaa pohjavesi, joka nousee kapillaarisesti pohjavesivarastosta.

Matkallaan syvempiin maanalaisiin kerroksiin suotautunut vesi päätyy vedellä kyllästyneeseen pohja-alueeseen – kaksivaiheiseen järjestelmään, joka koostuu kivihiukkasista ja vedestä. Tämä vyöhyke jakautuu suljettuun kapillaariseen tilaan ja alempana oleviin, toisiinsa liittyviin pohjavesiin.

Rajoittuneessa tilassa oleva vesi eli salpavesi nousee kapillaarisesti. Veden nousukorkeus riippuu kiviaineksesta tai maaperästä: h = 30 : d (jossa d = kapillaarin keskihalkaisija). Maaperän ollessa hienoa hiekkaa, vesi voi nousta 40 – 60 cm.

Kapillaarisen aineksen alapinnan muodostaa pohjaveden pinta, eli yhtenäisten pohjavesien yläpinta. Paine on täällä sama kuin ilmanpaine (kaavioissa se on esitetty mustina kolmioina).

Alempana oleva vettä läpäisevä maaperä on täynnä pohjavettä. Alhaalta tai ylhäältä niitä rajoittaa vettä läpäisemätön maa-aines; ne ulottuvat yhtenäisenä pintana horisontaalisesti usein satojen ja tuhansien kilometrien päähän vuorten ja ylänköjen vesivarastoista laaksoihin ja meriin (kuva 3).

Vesi voi jakautua kahdella tavalla: vesivarasto, joka on sitoutunut maa-ainekseen - kuohkea maa-aines, kuten hiekka ja sora ”nostavat” vettä jopa kymmeniä metrejä, ja vesivarasto, joka on onkaloissa - halkeamat tai heikosti vettä johtavat kovat maalajit sijaitsevat syvemmällä alimmissa kerroksissa. Usein pohjavesivarastoja on päällekkäin monissa kerroksissa, mutta vesi ei sekoitu keskenään vettä läpäisemättömän maa-aineksen ansiosta.

Pohjavesivarastoja sitovien maa-ainesten läpäisevyys riippuu maa-aineksen tilavuudesta eli huokoisuudesta: savi lisää sitä alle 5 %, sora ja hiekka yli 30 %. Kovassa maa-aineksessa pohjaveden liikkuminen riippuu pääasiassa hydraulisesti toimivista vesivarastojen liitoskohdista, kuten halkeamista ja väleistä sekä kerrosten välien kaltevuudesta. Tehokas ja hyödyllinen tyhjä tila riippuu myös maa-aineksesta: hiekkakivessä ja graniitissa se on yleensä alle 2 % maa-aineksen tilavuudesta, kun taas liukenevassa kalkkikivessä paikoitellen sitä voi olla paljonkin.

Kaikille pohjavesivarastoille on kuitenkin yhteistä se, että vesi ei pysy niissä paikoillaan vaan virtaa jatkuvasti hydraulisen virran ohjaamana Darcyn lain mukaisesti.

Maa-ainekseen sitoutuneissa pohjavesissä, jota on lähes kaikkialla Maan pohjan päällä (jopa autiomaassa on pohjavettä), muodostuu laajoja virtoja. Vain autiomaiden pohjavesissä, jotka ovat yleensä erittäin syvällä, pohjavesivarasto voi jakaantua erikokoisiksi ”kanaviksi”. Yksi asia on kuitenkin todettu varmaksi:

Hydraulisten lakien mukaan pohjavedet eivät voi virrata ristiin tai vastakkaisiin suuntiin!

Vakavasti otettavissa julkaisuissa – jos niissä edes käsitellään radiestesiaa – käsitellään myös tätä aihetta hydrauliikan alan asiantuntijoiden kanssa.

Asiaa käsiteltiin näin esim. Saksalaisessa autoharrastajien lehdessä, vuoden 1984 syyskuun numerossa, artikkelissa ”Tien nro 82 arvoitus”. Tällä vilkkaalla ja melko suoralla valtatiellä, joka kulkee pohjois – eteläsuunnassa Kissingin ja Schwabhofin välillä Saksassa, tapahtui 500 m:n matkalla jatkuvasti onnettomuuksia. Poliisin tietojen mukaan ”tämä on yksi huomattavimmista onnettomuuspaikoista koko Aichach-Friedbergin alueella”.

Lehden artikkelissa kysyttiin: ”Miksi aina juuri näillä main, täysin esteettömällä tieosuudella kuljettajat ohittaessaan toisia eivät kiinnitä huomiota vastaantulevaan liikenteeseen? Miksi aina uudelleen ”käsittämättömästä syystä” (poliisin mukaan) kuljettajat suistuivat kaistalta, pellolle? Ja miksi suurin osa onnettomuuksista on tapahtunut kuljettajille, jotka ajavat etelästä?”

Selvittääkseen asian, lehden toimitus hankki paikalle muutaman varvulla katsojan ja nämä löysivät heti syyn: säännölliset onnettomuudet johtuivat pohjavesivirroista, jotka kulkevat autotien suuntaisesti sen alla ja monissa paikoissa poikittaiset vesisuonet risteävät sitä. Tämä oli siis heidän diagnoosinsa.

Samasta asiasta kysytty kysymys sai hydrologeilta tällaisen vastauksen: ”Baijerin vesitutkimuslaitoksen korkeakoulutuksen saaneet työntekijät eivät hyväksy tällaista selitystä. Kyseisen autotien alla ei voi olla minkäänlaista tarkasti havaittavaa pohjavesivirtausta. Koko alue koostuu pienestä maa-aineksesta koostuvista päällekkäisistä maakerroksista ja sen läpi kulkee Lech-joen suuntainen hidas, leveä virta. Täällä on käytännöllisesti katsoen vettä kaikkialla”.

Niin ollen vesivarastot onnettomuuksien aiheuttajina jätettiin yksimielisesti pois laskuista. Mitkä ulkoiset vaikuttajat voivat aiheuttaa korkeat onnettomuusluvut?

Tarkastellaan vielä lehden julkaisemaa kuvan 4 karttaa, jonka on tehty Willy Pentsinin varpuetsinnän perusteella kyseisestä autotien pätkästä. Kartan ja sen perusteella, että onnettomuuteen joutuneet kuljettajat ajoivat etelästä, pystytään ratkaisemaan tämä ”arvoitus”: kaikissa tapauksissa syy on korkeajännitesähkölinja, joka ylittää tien ja saa aikaan kuolleen kulman onnettomuuspaikan eteläpuolelle!

Kuten jo tiedämme luennolta 14, korkeajännitelinjojen alle muodostuu muuttuvia sähkömagneettisia kenttiä, joiden voima voi olla 60 kertaa suurempi kuin luonnollisilla kentillä. Vaikka auton kuljettaja joutuu niiden vaikutuksen alaiseksi vain hetkeksi, on muutaman sekunnin vaikutusaika erittäin herkille ihmisille (kansan keskuudessa sanotaan, että nämä tuntevat sään muuttumisen kehossaan) riittävä, jotta huomio ja keskittyminen herpaantuvat  (nämä vaikutukset ovat samankaltaisia kuin ne, joita ilmakehän kenttien häiriöt aiheuttavat, jolloin liikenneonnettomuuksien määrä kasvaa, ks. luento 14).

Usein on käytetty argumenttina sitä, että auton muodostama omanlaisensa Faradayn häkki estää kenttien vaikutuksen, mutta se ei ole totta. Rajoitetun tilan voi suojata sähkökentiltä siten, että sen ympärille tehdään toisiinsa liittyvien metallisten seinämien tai verkkojen muodostama kerros. Tästä johtuen lataukset jakaantuvat muodostuneen häkin pintaa pitkin, eivätkä ne pääse vaikuttamaan sisälle jääneeseen tilaan. Sähkömagneettiset aallot pystyvät kuitenkin pääsemään auton sisälle lähes esteettä auton suurten ikkunoiden läpi (tämä koskee aaltoja, joiden puolikas aallonpituus on pienempi kuin Faradayn häkin aukko).

Toteutukseltaan helppo koe todistaa tämän. Auton sisälle tarvitsee vain liittää kannettava transistorivastaanotin ja jos se alkaa ottaa vastaan radiolähetyksiä, ovat sähkömagneettiset aallot saavuttaneet sen antennin.

Samalla kokeella voidaan todistaa vahvasti mainostettujen säteilysuojien hyödyttömyys: Niihin asetetun vastaanottimen ei pitäisi toimia lainkaan tai päästää pihaustakaan, jos säteily todellakin pysähtyisi suojaan.

Jotkut varvunkäyttäjät kiistävät sinnikkäästi metallikatteista saatavan hyödyn. Näiden ihmisten tietotaso paljastuu tällaisilla kokeilla, mikä on fysiikasta ymmärtävän mielestä kovin naurettavaa.

Esim. radiestesi Wolf Egger mainitsee kirjassaan ”Nykyaikaisen radiestesian ohjekirja”, että lyijy- ja alumiinifolio ei vähennä säteiden vaikutusta. ”Päinvastoin, kasvikokeet todistivat, että molemmat metallit vaikuttavat elämää heikentävästi. Lisäksi lyijy on hajoamistuote ja siksi se säteilee ja on erittäin vaarallinen elämälle”. Kaikki tiedämme fysiikantunneilta, että lyijy on uraanin luonnollisen hajoamisen stabiili lopputuote ja siksi se ei voi enää säteillä. Lisäksi lyijyä käytetään suojaamaan gamma- ja röntgensäteiltä.

Radiestesi Egger sanoo tähän mielipiteensä: ”Suojaako lyijy röntgensäteiltä? Kuka tahansa lääkäri, joka käyttää lyijysuojusta, voi tarkistaa tämän helposti itse tuomalla esiliinan alle geiger-mittarin. Luultavasti se alkaa tikittää samalla tavoin kuin esiliinan edessäkin… Voi olla, että nykyiset esiliinat suojaavat, mutta milloin ne kyllästyvät täysin, sitä on vaikea sanoa”.

Nyt siis tiedämme: Massattomat, paljon energiaa sisältävät hiukkaset voivat imeytyä lyijyyn. Egger ansaitsisi Nobelin fysiikan palkinnon: kukaan muu ei ole keksinyt ainetta, johon paljon energiaa sisältävät, massattomat hiukkaset imeytyvät…

Tavallinen olki pystyy eristämään esim. kuvitelluista pohjavesivarastoista tulevaa vaarallista säteilyä! Mutta myös vähemmässä määrin kuin Egger väittää: ”Toisin käy, kun vesivirran päälle asetetaan olkisäkki. Varvun liike loppuu olkisäkin kohdalla. Tällä voidaan tarkoittaa ainakin voimakasta vesisäteilyn heikentämistä, jollei täydellistä suojaa”.

Olisi pelkkää ajan tuhlausta paneutua kaikkiin turhiin radiestesiasta kirjoitettuihin lehtiartikkeleihin ja kirjoihin. Voimme olla näillä perusteilla täysin varmoja siitä, että pohjavesistä, maan syvyyksistä, ilmakehästä tai avaruudesta ei tule säteilyä suoraan eikä epäsuorasti uhkaamaan biologisia järjestelmiä. Vesi on mahdollistanut elämän syntymisen ja on ehdoton edellytys myös sen jatkumiselle; geomagneettisen sykkeen (joka koostuu Maan sähkö- ja magneettisykkeistä ja sykkeen mukaisista ionisaatioprosesseista ilmakehän ylemmissä kerroksissa) vaikutusta elävään olentoon ei ole vielä milloinkaan todistettu ja kosminen säteily on kulkenut planeetallemme jo neljä miljardia vuotta, eikä se ole tuhonnut tai vahingoittanut elämän kehittymistä maapallolla.

Geopaattiset häiriövyöhykkeet ovat vain keksintöä, kuten on myös ”vesiverkosto”, ”maapallon kattava verkko” ja ”pohjavesivarastot”. Paljon parjatut ”kuoleman säteet” ovat olemassa vain ammattimaisten paniikinlietsojien mielikuvituksessa. Muista aina lukiessasi vastaavankaltaisia artikkeleita, että lehdet elävät sensaatioista ja mainoksista (yleensä otsikon vieressä on mainoksia, joissa ns. suojalaitteiden valmistajat ilmoittavat joutavista tuotteistaan), että radiestesiasta kirjoittavat kirjailijat haluavat vain ehtiä mukaan yliaistimisen buumiin ja että ammattimaiset varvulla etsijät ”tutkiessaan asuntojen vaarallista säteilyä” tekevät hyvää voittoa kanssaihmisten kuolemanpelolla.

Miten sitten on niin, että varpua tai heiluria käyttävä radiestesi voi löytää lähes jokaisesta asunnosta, jonka asukkaat kärsivät fyysisen ja (tai) psyykkisen terveyden häiriöistä, ”geopaattisia häiriövyöhykkeitä”? (Tyypillisesti yleensä makuuhuoneesta, juuri sängyn pään puoleisesta päädystä.) Ja että sängyn paikkaa vaihdettuaan unettomuus ja muut unihäiriöt, päänsäryt ja migreenit, heräämisongelmat vähenevät tai psyykkiset sairaudet paranevat?

Eniten tällä on psykosomaattista vaikutusta, joka syntyy uskosta, että terveysongelmat aiheutuivat poikkeuksetta ”maasäteilystä” ja häviävät automaattisesti, kun sänky siirretään ”häiriökentättömään” paikkaan (vastaavanlaisista itseparannustapauksista meillä on kokemusta jo omasta takaa).

Toiseksi, vastaavat oireet voivat aiheutua häiriökentistä, jotka eivät synny kuvitelluista ”vesivarastoista” tai ”ilmakehässä olevasta verkosta”, vaan erilaisista sähkömagneettisista teknisistä laitteista.

Jos asunnosta tutkitaan tällaiset tekniset häiriökentät häiriökenttien etsimen avulla, löytyy niitä monista paikoista ja yleensä aina myös sängyn pääpuolelta. Sängyn päädyssähän on pään korkeudella sähköjohtoja seinässä, jotka päätyvät pistorasioihin molemmille puolille sänkyä. Yöt läpeensä nukkuessaan ihminen joutuu alttiiksi sähkömagneettiselle kentälle, joka muodostuu näiden johtojen ympärille …

Tutkivat tiedemiehet vahvistivat kaikissa tutkimissaan tapauksissa, että varvulla ja punnuksella työskentelevien ihmisten löytämät säteilyt johtuivat yksinomaan teknisistä laitteista: niissä paikoissa, joista varvulla etsijät löysivät ”vesisuonen”, löysivät tutkijat häiriökentän etsimellä aina erittäin voimakkaita, eri lähteistä tulevia sähkömagneettisia, muuttuvia kenttiä tai sähkökenttiä – sähköjohdoista, televisiosta, radiosta, pattereista jne. Sängyn siirtämisen, jännitteisen johdon sulkemisen tai sähkölaitteen siirtämisen jälkeen terveyden vahingoittuminen päättyi hetimiten (ks. myös luento 14).

Eli onko meidän, vakavasti ja tieteelliseltä pohjalta ajattelevien parapsykologien kieltäydyttävä käyttämästä perinteisiä apuvälineitä radiestesiassa ja käytettävä vain fyysisiä mittalaitteita?

Tähän kysymykseen ei voi vastata suoraan kyllä tai ei.

Luennoilla 17 ja 18 opimme, että punnus ja varpu eivät ole erityisen hyviä mittalaitteita, vaan vain osoittimia, jotka kertovat ihmisestä. Punnuksen heilunta ja varvun taipuminen voivat vain näyttää, mitä tietoja ympäristöstä voi saada yliaistillisesti.

On samantekevää, ovatko tiedot menneestä, nykyisyydestä vai tulevasta, läheisistä vai kaukaisista tapahtumista, näkyvästä vai näkymättömästä – niiden informaatiomerkitys riippuu aina rediestesiavälinettä käyttävän yliaistillisista kyvyistä.

Paranormaalissa mielessä hyvin kouluttautunut radiestesi voi etsiessään tekniikasta syntyviä häiriökenttiä tulla samaan tulokseen kuin käyttäessään häiriökentän etsintä. Laite on enemmänkin hyödyllinen erityistehtäviin: ihminen, joka tilaa (ja maksaa) tutkimuksen, näkee selkeästi viisarin heilahdukset todellisessa häiriökentän paikassa, niiden voimakkuuden ja voi epäluulon iskiessä tehdä mittaukset itse samoin tuloksin.

Paranormaalin kehityksen alussa chakrojen kautta tiedostamatta vastaanotetun kaikenlaisen selvänäköisen informaation osoittimeksi punnus ja varpu ovat oivallisia ja niitä ei saa vaihtaa muihin samanlaisiin hyviin fyysisiin mittalaitteisiin. Varpu ja punnus ovat korvaamattomia apuvälineitä ennen kuin opimme ymmärtämään ja tulkitsemaan selvänäköistä informaatiota yksistään henkisesti, kuten luennon 21 selvänäköisyyteen tilassa ja ajassa tähtäävien harjoitusten myötä opimme. Varpu ja punnus auttavat

• löytämään vastauksia kaikenlaisiin kysymyksiin
• aistimaan tietoja ja kokemuksia menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta
• tunnistamaan ihmisen persoonallisuuden piirteitä
• diagnosoimaan ihmisten, eläinten ja kasvien sairauksia
• määrittelemään PSI-kenttien määriä ja voimakkuuksia
• löytämään näkymättömissä ja kadoksissa olevia esineitä tai kadonneita ihmisiä
• paikantamaan arkeologisia kätköjä tai malmeja.

Kuitenkin vain siinä tapauksessa, että unohdamme suurimman osan siitä, mitä tähän asti olemme lukeneet ja kuulleet muista lähteistä radiestesiasta ja jos jatkossa pidämme punnusta ja varpua vain osoittimena kosmoenergeettisestä informaatiosta, jota itse vastaanotamme yliaistillisesti.

Punnuksen käyttö

Kaikkina aikoina papit ja viisaat, lääkärit ja oraakkelit, astrologit ja ennustajat ovat käyttäneet ohuisiin riipuksiin tai ketjuihin ripustettuja metallinkappaleita eli punnuksia saadakseen tuntematonta tietoa mm. menneestä tai tulevasta. Kun punnusta pidetään roikkumassa etusormen ja peukalon välissä, se voi heilahdella suoraviivaisesti sekä ellipsin tai ympyrän muotoisesti. Punnusta käyttävä henkilö on määritellyt näiden liikkeiden merkityksen etukäteen.

Muinaisessa Kiinassa punnuksen käyttö oli vallanpitäjien ja aristokraattien etuoikeus. Vielä 600 vuotta sitten hallitsijat kantoivat aina mukanaan punnusta ja käyttivät sitä päätöksenteossa.

Muinaisissa kouluissa, jotka olivat yleensä lääketieteellisiä oppilaitoksia, harjoiteltiin punnuksen käyttöä. Intiasta tämä taito siirtyi Egyptiin, josta se päätyi Kreikkaan ja myöhemmin Roomaan.

Esimerkiksi kreikkalaiset mystikot yrittivät 300-luvulla selvittää Rooman keisarin Valensin seuraajan. He sijoittivat huoneeseen laakeripuusta tehdyn pöydän (nähtävästi se mukaili delfoilaisen papittaren Pythian kolmijalkaa) ja asettivat sille metalliseoksesta valmistetun maljan, jonka reunoille oli kaiverrettu 24 kirjainta.

Yksi pellavaan pukeutuneista henkilöistä kääntyi jumalten puoleen ja piti maljan yllä ketjussa roikkuvaa rengasta. Rengas alkoi heilahdella ja osui vuorotellen johonkin kirjaimeen. Tästä oli muodostuva oraakkelin ennustus…

Roomalainen historioitsija Ammianus Marcellinus kertoi tällaisen kokeen etenemisestä: ”Rengas näytti kirjaimia t – e – o – d, minkä mystikot tulkitsivat tarkoittavan Teodoria. Keisari käski teloittaa sekä Teodorin että molemmat mystikot”.

Keisari Valensin seuraajaksi tuli Teodosia, joka myöhemmin sai lisänimen Suuri. Teodor parka menetti henkensä vain siksi, että mystikot eivät odottaneet nähdäkseen vastauksen kokonaan.

Roomasta punnuksen käyttö levisi Länsi-Eurooppaan ja vuosisatojen ajan ennustamisessa käytettiin riipukseen roikkumaan laitettua rengasta. ”Niebelungein rengas”, jonka avulla löydettiin uudelleen Reiniin uponnut kulta-aarre, oli samanlainen punnus.

1200-luvun alussa kristillinen kirkko määräsi paavin käskyllä hävittämään punnuksella ennustamisen ja onnistui siinä melko hyvin.

Vasta 1700- luvun lopulla alettiin punnusta taas käyttää ennustamisessa. Ranskalaiset tiedemiehet Aymar, Triston, De France, Zherbua ja Chevrolet, saksalainen lääkäri E. Clasen ja itävaltalainen luonnontieteilijä Karl Freiherr von Reichenbach käyttivät paljon aikaa selvittääkseen, miksi punnus värähteli eri tavalla eri esineiden yllä. Heidän ”johtopäätöksensä” tuntuvat meistä nykyihmisistä naurettavilta.

Sen mukaan kaikille esineille ja eläville olennoille ominainen positiivinen ja negatiivinen radioaktiivisuus (mitä se ikinä tarkoittikaan) ikään kuin aiheuttaa punnuksen heilahtelut. Sama tapahtuu myös erinapaisten magneettikenttien (magnetisoimattomat metallit vaikuttavat tiettyihin aineksiin), navattomien sähkökenttien ja pahamaineisen ”maasäteilyn” vaikutuksesta. Kun punnusta käytetään horoskoopin yllä, aiheuttaa ”planeettojen säteily” värähtelyn ja valokuvan yllä värähtelyn aiheuttaa valokuvatun ”hengitys”…

Jokaista eri käyttötarkoitusta varten kehitettiin omat ”radiesteettisesti erittäin herkät” punnukset ja punnuksiin tehtiin kolo, johon lisättiin pienen pieni määrä materiaalia, jota juuri sillä punnuksella oli tarkoitus tutkia. Myös punnuksen omalla materiaalilla oli suuri merkitys. Suositeltiin käytettäväksi punnusta, jonka materiaali on ”astrologisesti myötätuntoinen radiestesiaa kohtaan”.

Jos henkilö on syntynyt leijonan merkissä, jonka planeetta on Aurinko, olisi hänen käytettävä kultaista tai topaasista punnusta, kauriin merkissä syntyneen ja Saturnus planeetan edustajan tulisi käyttää lyijy- tai malakiittipunnusta, sillä ”nämä ketjut (planeetta – tähdistö – ilmakehän kerrokset – metalli ja mineraali) ovat yksilön energeettisen virran kantajia ja ne sekä kohottavat aineksen auraa että myös voimaa aistia ulkoista säteilyä…”

Punnusta voi käyttää metallikappaleiden ja mineraalien, valokuvien ja maantieteellisten karttojen, horoskooppien ja käsialanäytteiden sekä paikkojen yllä. Punnuksen käytöstä kertovissa kirjoissa kirjoitetaan, että punnuksen heilahtelun suunnan ja muodon (suora, ellipsi tai ympyrä) sekä vauhdin mukaan voidaan arvioida materiaalien ominaisuuksia, kaivannaisten sijainteja, kadonneiden ihmisten tai esineiden sijainteja, ns. ”pohjavesivarastojen” suuntaa tai ihmisen ja eläimen vointia. Jos punnuksen alle asetetaan esim. pala kultaa, heiluu punnus rauhallisesti oikean kautta ja tekee laajaa ympyrää – kullan puhtaudesta riippuen… Jos taas tutkitaan hopeaa, heiluu punnus vasemman kautta ympyrän muotoisesti… Näin saadaan kahden suurimman polaarisuuden perusheilahdukset: kulta – hopea, Aurinko – Kuu, aurinkoon liittyvä – kuuhun liittyvä, maskuliininen – feminiininen, myönteinen – kielteinen, henki – sielu”.

Kokenut radiestesi käyttää dynaamista ympyrää, jonka keksi professori Johann Karl Behr. Se on 360 asteeseen jaettu ympyrä, joka toimii astrologiassa horoskooppikarttana. Punnusta pidetään ympyrän keskellä ja se alkaa tehdä suoraa liikettä siihen asteikon pisteeseen, jonka avulla voidaan määritellä materiaalitaulukosta ennalta määritelty, etsittävä materiaali. ”Ympyrän ensimmäinen neljännes (0° – 90°), jonka ääripäät ovat kulta ja vety toisessa päässä (0°) ja palladium toisessa (90°), käsittää alkion positiiviset elementit (ravintoaineet, idun, kukan, terälehdet, aromaattiset öljyt, mausteisuuden ja munankeltuaisen). Eli ympyrän ensimmäisessä neljänneksessä ovat aineet, jotka antavat linnunpoikaselle ensimmäisen ravinnon munassa ja kasvin idulle sen olleessa vielä siemenessä…” (Prof. Molberg, oma fiktiivinen kirjeenvaihto ”Kirjeitä Chuille”).

Punnuksen kanssa työskennellessä voi luonnollisestikin tulla virheitä, sillä ”kuten tiedämme opiskeltuamme säteilystä, että käytettäessä punnusta neljä säteilyn jännitystä toimii yhdessä tai vaikuttavat toisiinsa – nämä ovat jännitteitä, joita tulee punnuksen alla olevista esineistä, punnuksen ominaisuuksista (punnuksen massa), lähiympäristöstä tai kauempaa sekä punnusta pitelevästä tai sitä koskevasta ihmisestä. Tästä johtuvat muutokset ovat tahdonalaisia ja refleksejä. Tämä on hyvä aina muistaa, jos haluat välttää virheitä. Siksi kaikkia tuloksia, vaikka ne jopa olisivatkin linjassa lopputuloksen kanssa, kannattaa pitää suhteellisina. Tällä selittyvät joidenkin radiestesien muutokset punnuksen kulussa ja taulukoissa. (Georg Kirchner, ”Punnus ja taikavarpu”. Geneve. 1977.).

Radiestesi voi kuitenkin etukäteen huolehtia siitä, ettei hänelle tule tuollaisia poikkeamia. Esim. ”Maagiset kirjeet Nro 5” (Wolfenbüttel, Saksa, 1926) suosittelee: ”Eristä puinen pöytä (jossa ei ole laatikoita) maasäteilyltä asettamalla sen jalkojen alle lasiset alustat. Aseta kaikki muut tarvittavat esineet toiselle pöydälle kurkotusetäisyydelle. Käytä eristävää materiaalia myös alustana, esim. lasia, korkkia, kumia tms. Tietyissä tilanteissa alustaksi sopii sininen lasilevy, joka laitetaan hieman isomman korkki- tai kumilevyn päälle. Näin pystyt alusta asti välttämään virhetuloksia ja työhösi tulee vähemmän häiriöitä. Istu tai seiso magneettisen meridiaanin suuntaisesti eli etelään päin.” Punnuksen kanssa työskennellessä oikea työjärjestys on tärkeää, jotta tulokset olisivat tarkkoja. Siitä kertoo radiestesi Hans Steitenberger:

”Jotta saadaan tarkkoja tuloksia, on pöydälle asetettava neutraali alusta. Yksinkertaisimmin sen voi tehdä kahdesta puhtaasta kirjoituspaperiliuskasta. Paperi on tunnetusti biopolaarista eli toiselta puolelta se on positiivinen ja toiselta negatiivinen. Tämän voi todeta helposti kokeilemalla punnuksella. Jos paperit ovat päällekkäin positiivinen ja negatiivinen puoli kiinni toisissaan, saadaan neutraali alusta eli punnus ei heilu sen päällä.

Miten kuulu istua, kun työskennellään punnuksen kanssa? Selkä suorana. Voi istua itään päin, muttei länteen eikä missään tapauksessa etelään (RGS, Nro 131, s. 63).

Lähes jokaisessa radiestesian ”oppikirjassa” punnuksen käytöstä esitetyt määräykset, kuten yllä olevissa otteissa, ovat syy siihen, että suurin osa nykyihmisistä ei juurikaan arvosta punnuksen käyttöä ja pitävät radiesteseja ”okkultistisina haaveilijoina”. Tällaiset määräykset pelästyttävät monet punnuksen käytöstä kiinnostuneet: ”fyysiset ohjeet tuntuvat liian epäilyttäviltä, heilahdusten tulkinta liian monimutkaiselta ja eri julkaisuissa olevat väitteet liian ristiriitaisilta.”

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin; työ punnuksen kanssa osoittautuu yksinkertaiseksi ja antoisaksi, jos vain hylkää vuosisataisen lastin sen käytöstä annetuista ohjeista.

Unohtakaamme siis kaikki, mitä olemme ikinä kuulleet tai lukeneet punnuksen käytöstä, unohtakaamme ”vanhan koulun” radiestesien lausunnot ja pitäkäämme punnuksen käyttöä sellaisena kuin se oikeasti on eli informaation paranormaalin aistimisen osoittimena.

Heiluri (punnus)

Mikä tahansa kappale, joka pystyy tekemään heiluvaa liikettä akselinsa ympäri, kun akseli sijaitsee ylempänä kuin kappaleen painopiste, on fyysisessä mielessä painovoima- tai fyysinen punnus (kun puhutaan ”sideerisestä punnuksesta”, jollaiseksi suurin osa ammattimaisista radiesteseistä kutsuu työkaluaan, tarkoitetaan samaa asiaa; mielikuvituksellisella nimityksellä halutaan ehkä korostaa punnuksen okkultistisia ominaisuuksia, mutta sana tulee joko kreikan sanasta sideros – rauta tai latinan sanasta sidos – tähti).

Tällöin voidaan tarkoittaa kiinteää kappaletta, jollainen voi olla esim. kellon heiluri tai minkä tahansa kokoinen esine, joka roikkuu langan, ketjun tms. päässä.

Maan keskustaan vetävän painovoiman vuoksi kaikki punnukset pyrkivät olemaan lepotilassa pystysuunnassa. Jos se horisontaalisten voimien vuoksi saa energiaa liikkua, heiluu se siihen asti, kunnes ilmanvastus tai painovoima pysäyttää liike-energian.

Radiestesiassa käytettävät, langan päähän kiinnitetyt punnukset (pidetään roikkumassa yleensä etusormen ja peukalon välissä) voivat voimakentästä riippuen heilua suoraviivaisesti tai ellipsin tai ympyrän muotoista rataa.

Siis mitä pidempi punnus on, sitä hitaammin se heilahtelee suoraviivaisesti tai ympyrän muotoisesti.

Jos punnus on esim. 10 cm lyhyemmän ketjun tai langan päässä, heilahtelee se tasan kolme kertaa useammin kuin punnus, joka roikkuu 100 cm pitkän langan päässä (vetovoiman voimistuminen on 40 leveyspiirin kohdalla 9,80147 m/s2 ja 50 leveyspiirin kohdalla 9,8153 m/s2).

Tällä suhteella on suuri merkitys tulevissa harjoituksissamme punnuksen kanssa.

Punnuksen pituutta muuttelemalla voimme säädellä työskentelyaikaa ja samalla punnuksen herkkyyttä.

Näiden tekijöiden ja punnuksen massan määritteleminen ennalta on välttämätöntä: jotta 100 g painava punnus heilahtelisi, vaatii se neljä kertaa niin suuren voiman kuin punnus, joka painaa 25 g. Lisäksi se kerää itseensä enemmän liike-energiaa kuin kevyempi punnus, heiluu pidempään liike-energian syntymisen loppuessa ja siihen vaikuttavat häiriötekijät aiheuttavat vähemmän poikkeamia punnuksen liikesuuntaan (häiriöitä aiheuttavat esim. askeleet, kun tehdään töitä punnuksen kanssa maastossa). Eli käyttämällä painavampaa punnusta voidaan sulkea pois heilahtelun häiriötekijöitä ja lisäksi herkkyys ja työskentelyaika vähenevät.

Punnuksen muoto ja materiaali siis vaikuttavat jonkin verran sen heilumiskäyttäytymiseen. Vaikka punnus olisi tehty kevyestä materiaalista (esim. muovi), jolloin punnus on suurempi ja sillä on suuri ilmanvastus kuin painavammasta materiaalista tehdyllä punnuksella (esim. messinki ja rauta), on ilmanvastuksen jarruttava vaikutus kuitenkin niin vähäinen, että sitä ei juurikaan edes tunne. Sama koskee niitä punnuksia, joilla on liian heikko ilmanvastus, ovat huonon muotoisia ja menettävät energiaa epätasaisesti, mikä on tyypillistä epäsymmetrisen muotoisille punnuksille (pyramidin muotoinen punnus tai punnus, jossa on antenni tms.).

Vastaus kysymykseen, millaisia punnuksia voimme ja pitää käyttää, on tällainen:

Mikä tahansa esine, jonka voi laittaa roikkumaan langan päähän, ketjuun tai muuhun vastaavaan kauemmas itse esineen painopisteestä ja langasta voi pitää kiinni kahdella sormella, kun punnus heiluu, on kelvollinen käytettäväksi punnuksena.

Vain punnuksen paino ja pituus – käyttötavasta riippuen – pitää eritellä: Kun punnusta käytetään pöydän yllä, käytetään 10 – 30 g painoista punnusta ja 10 – 30 cm pituista lankaa. Kun punnusta käytetään kävellessä maastossa, on sen painon oltava 80 – 120 g ja langan pituuden 80 – 120 cm.

Kokeissa tarvitaan yksi pöytäpunnus ja yksi maastopunnus, jotka pystytään valmistamaan itse.

Kuvassa 8 on esitetty sopivia punnuksia. Siinä on kaksi pöytäpunnusta, mutta molemmat sopivat käyttöön yhtä hyvin. On sama, käytetäänkö messinkistä punnusta vai kultasepän käsityönä valmistamaa hopeista, kultaista tai platinaista spiraalipunnusta. Punnuksen valinta on kunkin omakohtainen makukysymys – ja myös rahakysymys.

Heilahtelut

Istu pöydän ääreen ja ota pöytäpunnuksen ketju tai lanka etusormen ja peukalon väliin, kuten kuvassa on näytetty (punnuksen ketjun pituuden voi valita vapaasti, loput ketjusta voi kerätä kääröksi toisten sormien pideltäväksi, jotta se ei häiritsisi punnuksen heilahtelua). Aseta punnusta pitelevän käden kyynärpää pöydälle ja taita rannetta niin, että punnus voi heilahdella vapaasti pöydän pinnan yläpuolella.

Keskity sitten siihen, että käsi pysyy mahdollisimman liikkumatta. Kuvittele samalla voimakkaasti, että punnus alkaa heilahdella, ja näin myös tapahtuu. Punnus heiluu aluksi sinne tänne pieninä liikkeinä ja myöhemmin yhä laveammin.

Punnuksen pysäyttäminen on yhtä helppoa: on vain kuviteltava, että se asettuu takaisin roikkuvaan, pystysuoraan asentoonsa.

Tämä koe onnistuu ilman erillistä harjoittelua tai kokemusta, mistä herää kysymys, liittyykö työ punnuksen kanssa paranormaaliin tieteeseen vai onko se vain ”leikkiä”, jossa motoristen liikkeiden kuvittelu siirtyy (huomaamattoman pieniksi) lihasliikkeiksi.

Jälkimmäinen voisi tässä tapauksessa olla totta, sillä kuka tahansa saa heilurin liikkumaan kuvatunlaisesti mihin tahansa suuntaan ja millä tahansa vauhdilla. Tarkastelemme aihetta tarkemmin.

Toivotun punnuksen liikkeen kuvittelemisesta syntyy aivokuoren assosiatiivisissa osissa hitaasti kasvava ärsyke, joka sisältää liikkeen hermoheijasteen ja on nimeltään valmiuspotentiaali. Se leviää koko motoriseen aivojen osaan n. 800 ms:ssa (pikkuaivot, aivosilta, talamus ja aivokuoren motorinen osa, ks. kuvat luennolta 11) ja liittää sinne tallentuneet omaksutut tai synnynnäiset käyttäytymismallit (joita ohjaavat alitajuiset tai myötäilevät liikkeet) liikkeeseen.

Jokaisessa tahdonalaisessa liikkeessä on jokin osa tahdottomia ja myötäileviä liikkeitä. Ne on ohjelmoitu toimimaan synnynnäisten tai omaksuttujen käyttäytymismallien avulla, koska tietoisuus ylikuormittuisi liikkeiden toimeenpanemisesta ja liikkeet syntyisivät liian hitaasti keskeytymättömän liikeprosessin aikaansaamiseksi. Esimerkkejä synnynnäisistä eli perinnöllisistä ohjelmista ovat hengitys, käveleminen ja raaputtaminen. Elämän edetessä ne täydentyvät monilla omaksutuilla ohjelmilla: esim. taitavuus urheilussa tai ammatissa, voimistelu tai konekirjoitus, jotka sujuvat harjoittelemisen myötä nopeasti lähes automaattisesti.

Valmiin liikeohjelman liikehermoimpulssit kulkevat pyramidaalisia ja kortikospinaalisia säikeitä pitkin aivorungon ja selkäytimen kautta liikehermojen (ks. luento 11) välityksellä toimeenpaneviin kohteisiin eli tässä tapauksessa punnusta pitävän käden lihaksiin.

Positiivisessa tapauksessa (luento 11, kappaleessa ”Hermotoiminnot säätelyssä” kuvattu mekanismi) ne synnyttävät selvästi havaittavia ja tunnettavia supistuksia punnuksen toivotun heilahduksen suuntaan, ellei ennen varsinaista ”heilahtelukäskyä” rannetta ole jähmetetty ja näin määrätty ennalta ranteen liikkumattomuus. Ranteen lihasten venytysreseptorit reagoivat yhtäaikaisesti liikepotentiaalilla kaikkiin poikkeamiin valitusta asennosta ja liikepotentiaali siirtyy tuntosäikeitä pitkin selkäytimeen. Motoriset ärsykkeet siirtyvät sitten liikehermojen välityksellä tarvittaviin lihaksiin ja aiheuttavat siellä supistuksia. Reseptorien venytyksellä aikaansaama poikkeama kompensoituu kokonaan ja lihakset palautuvat alkuperäiseen pituuteensa.

 Kun tällainen refleksien ohjaama lihasten pituuden säätelyjärjestelmä (ks. myös luento 11) on kerran ”käynnistynyt”, korjaa se seuraaviakin liikeimpulsseja. Konkreettisesti se vaimentaa niitä supistuksia, jotka ohjaavat liikettä punnustyössä.

Seurauksena on, että lihakset, joiden pitäisi kuljettaa punnukseen liike-energiaa, jotta tämä alkaisi heilahdella, eivät pysty supistumaan täysin, sillä heti liikuttuaan ne palaavat refleksinomaisesti alkuperäiseen pituutensa.

Kuitenkin lyhyt nykäisy, joka tapahtuu yhtä aikaa liikkeen kanssa (ja aiheuttaa toimintapotentiaaleja ärsytysreseptoreissa, jotka vastaavat reflektorisesta lihaksen palauttamisesta alkuperäiseen asentoonsa), riittää aiheuttamaan punnukseen heilahdukseen minimaalisen, aistein huomaamattoman voimistumisen: punnus saa vauhtia ja alkaa heilua hieman.

Jokainen sitä seuraava nykäisy lisää voimaa ja koska suurin osa siitä jää punnukseen liike-energiana, jatkaa punnus heilumistaan. Se heilahtelee korkealle, kuten pihakeinu, jossa lapsena saatiin vauhtia vain pienin painopisteen siirroin niin paljon, että keinu meni melkein tangon ympäri.

Punnus voimistaa yleensä havaitsemattomia lihassupistuksia, jotka syntyvät aivokuoressa ja aivokuoren alaisissa osissa.

Tämä pätee ”normaaliin” punnuksen käyttöön sillä erotuksella, että tällöin liikeohjelmat eivät synny tahdonalaisesti aiheutetuista mielikuvista (ideomotoriset projektiot), vaan jatkuvasti chakroista alitajuntaan tulevasta kosmoenergeettisestä, ympäristöstä tulevasta informaatiosta.

Myöhemmin (selvänäköisyydestä tilassa ja ajassa kertovan luennon 21 jälkeen) meidän on mahdollista pyrkiä tiedostamaan tämä informaatiovirta, jonka välityksellä voimme saada tietoja kaikista ympäröivän maailman ajankohtaisista todellisista olosuhteista ja tapahtumista (koska jokainen elävä ja eloton kappale säteilee jatkuvasti maailmankaikkeuden energian impulsseja) ja myös tietoja menneestä ja tulevasta välittömästi otsalohkoon niin kuin tapahtuu telepaattisessa ajatustensiirrossakin.

Aluksi, kun emme ole vielä yhdistäneet tarvittavia linjoja vastaanottavien chakrojen ja tietoisuuden välillä, punnus antaa mahdollisuuden kaikkiin yliaistimisen muotoihin (ja myöhemmin ammatissa tulemme käyttämään punnusta paljon ja ennen kaikkea yleensä silloin, kun pitää selkeästi näyttää asiakkaalle työtämme ja siitä saatavia tietoja).

Jotta punnus voisi täyttää käsissämme funktionsa tiedostamatta aistitun kosmoenergeettisen informaation osoittimena, on meidän ensin kuitenkin tehtävä harjoitus 17.1: PUNNUKSEN KANSSA TYÖSKENTELYN OHJELMOINTI, vahvistettava motorisissa alueissa (solut, väliaivot, talamus, aivokuoren motorinen osa) olevia erilaisia ohjelmia, joita punnuksen kanssa työskennellessä tarvitaan (enneagrammin muodostaminen, ks. luento 11).

Tarkoituksellisten, punnusta pitävän käden lihasliikkeitä ohjaavien liikeohjelmien syntyminen on mahdollista vain tämänkaltaisten annettujen käyttäytymismallien avulla (ks. kuva 10, kaavio neurofysiologisista toiminnoista) (ja näin saavutetaan ajateltu punnuksen heilahdusrata).

Riippuen kysymykseen saatavasta vastauksesta, jonka alitajunta löytää tallentuneista tai jatkuvasti tulevasta kormoenergeettisestä informaatiosta, toteutuu vastaava aiemmin annettu liikeohjelma automaattisesti.

Mikäli kysymyksen asettelu niin vaatii, voimme tietenkin, vaihtaa omaksutut ohjelmat oikeisiin vain antamalla itselle vastaava mielikuva ennen punnuksella tehtävän työn alkua. Se on kuin ideomotorinen projektio ”normaalien” liikkeiden alkamisesta, kuten kuvan 10 kaaviossa on esitetty ja voi olla täysin päinvastainen kuin on omaksuttu harjoituksessa 17.1.

Mahdollisuus osata ilmaista alitajunnassa olevaa kosmoenergeettistä informaatiota sen hetkisillä ohjelmilla punnuksen kanssa ei ole ainoastaan hyödyksi: punnus voi hyvinkin heilahdella virheellisesti siksi, että vaikutamme tiedostamatta ”olettavamme” näkevämme kooditaulussa, kartassa, valokuvassa, kehossa tai tilan ulkopuolella tietyt merkit, kirjaimet tai käsitteet, jotka ovat meille työn perusta ja että luomme ideomotorisen ajattelumallin, joka pakottaa punnuksen heilumaan tiettyyn suuntaan.

Sulkeaksemme tämän ainoan mahdollisen virheiden lähteen pois tulevista harjoituksistamme ja työstämme, on aina muistettava tämä sääntö:

Ennen kysymyksen esittämistä on katseella luotava itselle työn perusta ja sen jälkeen poistettava kuva tietoisuudesta ja keskityttävä vain kysymyksen sisältöön.

Kun tuntuu, että heiluri alkaa heilahdella tasaisesti ja laajasti (30 – 45 asteen kulmassa pystysuuntaan nähden), käännetään katse punnukseen ja perustaan ja katseella voidaan todeta, minkä vastauksen punnus antaa toteuttaessaan omaksuttua tai sen hetkistä työohjelmaa. Esim. seuraavassa kappaleessa mainittuja ”kysymys – vastaus” –tyyppisiä kokeita tai esittävän perustan päällä. Maastossa tehtävää työtä käsitellään seuraavalla luennolla.

Heilurin käyttö ”kysymys – vastaus” periaatteella

Heilurin käyttö ”kysymys – vastaus” –periaatteella kooditaulukon päällä tai ilman sitä mahdollistaa yliaistimisen paikoissa, jotka voivat sijaita millä etäisyydellä tahansa. Näin pystytään myös

-       yliaistimaan mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa, eikä tarvita selvänäköisyystaitoja.

-       Samalla se valmistaa aistimaan pelkästään eideettisesti aktivoimalla tapahtumaan osallistuvat kosmoenergeettiset rakenteet: vastaanottavat chakrat ”heräävät” ja aivokuoren rakenteisiin syntyy nadi-yhteyksiä.

Heilurin kanssa , kuten harjoituksessa 17.2: Heilurin käyttö pöydällä, oppii näkemään ”totuuden” paranormaalisti, mutta (ensisijassa) se myös valmistaa eideettiseen selvänäköisyyteen ajassa ja tilassa.

Kaikki kysymykset, joihin voi yksiselitteisesti vastata ”kyllä” tai ”ei” (esim. Onnistuuko se ja se? Onnistuuko eilinen yritykseni? Onko herra Virtanen terve? Valehteleeko rouva Lahtinen? Voitanko näillä numeroilla seuraavalla kierroksella lotossa? Onko tontillani malmeja? jne.) kannattaa tehdä tästä lähtien harjoituksessa 17.2. suositettavalla tavalla.

Jos vastaus voi olla vain käsite tai jokin suure (esim. kun kysytään nimeä, käsitettä, paikkaa, määrää, lukua tai summaa, ominaisuuksia, sairauksia, konkreettisia tapahtumia jne.), on käytettävä ns. kooditaulukkoa harjoituksen 17.3: Heilurin käyttö kooditaulukon yllä, suosituksen mukaan. Kooditaulukossa on puoliympyrä, jossa on numerot nollasta yhdeksään, kaikki kirjaimet sekä huuto- ja kysymysmerkki (! ?).

Harjoituksessa 17.1. olevan ”Suunnan näyttäminen” –tehtävän mukaisesti voimme antaa punnukselle mahdollisuuden heilahdella kooditaulukon yllä ja saada rajoittamattoman vastauksen merkki merkiltä.

Valitettavasti tämä vaihtoehto vaatii tilaa ja aikaa, koska informaatioyksiköitä on niin paljon. Siksi on kehitetty muita kooditaulukoita, joissa on valmiita käsitteitä ja merkkiyhdistelmiä tiettyihin kysymystyyppeihin.

Seuraavalla luennolla kerrotaan näistä kooditaulukoista ja puhutaan punnuksen käytöstä kartan ja valokuvan päällä sekä maastossa. Kooditaulukkojen avulla voidaan määritellä malmin ja mineraalien sekä muiden energian lähteiden, kuten nestemäisten tai kaasumaisten varantojen sijainteja. Kooditaulukko, johon on merkitty jalokiviä, mahdollistaa tällaisten mineraalien paikantamisen. On myös kooditaulukko elinten sairauksien toteamista ja niiden diagnosointia varten. Myös varvun käyttö on aiheena.

Katso harjoituksia

Sivun alkuun