Luku 2. Tajunnan laajentuminen

Alkusanat

Mielen voima

Aivot

Automaattisen refleksireaktion alue aivoissa

Limbinen järjestelmä

Aivokuori

Tietoisuuden laajentaminen

Alitajunta

Esikuvat

Henkilökohtainen perinnöllinen informaatio

Ympäröivästä maailmasta tuleva informaatio

Tietoisuus

Tietoisuuden rajoittuneisuus

Valvetietoisuus

Alkusanat

Tämän opetusohjelman ensimmäisellä luennolla tutkimme paranormaalien toimintojen fyysisiä perusteita. Tässä osiossa valaisemme tähän liittyviä henkisiä lähtökohtia. Kaikkia tahdonilmaisujamme – myös paranormaaleja – ohjaa tietoisuutemme. Tietoisuus on kuin tietokoneen prosessori, jossa muistiin tallennettu ja päätteen kautta kulkeva tieto muodostaa loogisia yhteyksiä (tosin meidän ”prosessorimme” – tietoisuus – ei aina toimi loogisesti, tahtoon taipumattomista tunteista riippuen). Esimerkissämme tietokoneen päätteenä olisivat aistireseptorit – eli silmät, korvat, iho… - ja muistina toimisivat lyhytkestoinen ja pitkäaikainen muisti. Henkisesti valmentautumattomilla henkilöillä tietoisuus ei pysty aktivoimaan alitajunnan kautta chakroja, joiden välityksellä paranormaali toiminta Psi-kenttien värähtelyjä muuttaen on mahdollista. Kykenemättömyys johtuu joistakin rajoittavista tekijöistä, kuten tietoisuuden kapeudesta ja rajoittuneesta kapasiteetista sekä tietoisuuden kuormittamisesta tehottomilla ajatusprosesseilla. Tällainen henkilö voi olla yhteydessä ympäröivään maailmaan vain ohjaamalla kehon lihaksia. Keskittymis-, mielikuva- ja meditaatioharjoituksilla voi merkittävästi laajentaa tietoisuuden kapasiteettia. Harjoituksia, joiden avulla pääsemme tilaan, jossa voi toteuttaa kaikkia Psi-ilmiöitä, on luennon Harjoituksia – osiossa.

Mielen voima

Kaikki ”normaalit” tahdonilmaisut, joiden avulla me sanoin, elein, asennoin ja teoin olemme jatkuvasti yhteydessä ympäröivään maailmaamme, lähtevät tietoisuudestamme, ”itsestä”, joka sijaitsee aivokuoressa eli ”uusissa aivoissa”. Tietoisuuden impulssit, jotka laittavat ”ihmisen” lihakset liikkeelle ja kommunikaatiojärjestelmän toimimaan, muuntuvat aivojen ohjauskeskuksissa hermoimpulsseiksi ja kulkeutuvat hermojärjestelmää pitkin tarvittaviin kehon osiin. Tietoisuuden avulla toteutetaan myös kaikki paranormaalit tahdonilmaisut ja ohjataan niitä. Mutta tämä on mahdollista vain käynnistämällä alitajunta väliaikaisesti, sillä se on yhteydessä energiakehoon ja meridiaani- ja nadi-järjestelmän välityksellä chakroihin, joita aktivoidessamme voimme muunnella kehoamme ympäröivää Psi-kenttää (ks. luento 1, kappale ”Psi-kenttä”). Valitettavasti ”normaaleilla” ihmisillä, joiden tietoisuus ei ole riittävästi ”avartunut”, tietoisuuden ja alitajunnan välillä ei ole vahvaa yhteyttä. Vain unessa tai huumaavien aineiden tai alkoholin vaikutuksen alaisena sekä spontaanisti esiintyvissä erityisissä tietoisuuden tiloissa, voi aueta lyhytaikainen yhteys molempien tietoisuudentasojen välille. Tällaisissa tapauksissa voi tietoisesti päästä arkaistisen alitajunnan sisältöön tai toteuttaa spontaanisti Psi-ilmiöitä. Edellytyksenä jokaiselle ympäröivään maailmaan kohdistuvalle paranormaalille teolle on siis tietoisuuden ja alitajunnan välisen yhteyden luominen. Yhteys on tämän lisäksi mahdollisuus toimia suoraan arkaistisen alitajunnan sisällön ja oman perinnöllisen tiedon (muisto edellisestä elämästä maassa!) kanssa sekä lisäksi se mahdollistaa motoriset prosessit kehossamme (psykosomaattisesti ilmaantuneiden sairauksien poisto). Koska kaikki nämä prosessit tapahtuvat aivoissamme, tarkastelemme seuraavaksi aivojen rakennetta ja toimintakykyä pystyäksemme myöhemmin tutkimaan tietoisuuden avartamisen mahdollisuuksia.

Aivot

Kaloilla on pienet aivot. Niiden eliöiden, jotka ilmestyivät Maahan aikaisessa kehitysvaiheessa, aivot olivat pieni tiivistymä selkäytimen päässä. Kehittyneemmillä kaloilla tämä tiivistymä on noin kahden gramman painoinen ja vastaa ylempien eläinten aivorunkoa tai keskiaivoja. Nykyisten kalojen aivot ovat yleisesti ottaen kehittyneemmät ja niissä on keskiaivojen ja aivorungon lisäksi pienet etuaivot ja pikkuaivot. Nykyisillä sammakkoeläimillä ja matelijoilla mittasuhteet ovat päinvastoin kuin kaloilla, kuten on selvästi havaittavissa kuvassa 1.

Kuitenkin muinaisten selkärankaisten eläinten jäänteet todistavat, että nykyaivojen perusosat (isoaivot, keskiaivot, pikkuaivot, väliaivot ja ydinjatke – ks. myös kuva 2) ovat olleet olemassa esiasteena jo ammoisista ajoista lähtien. Jo 500 milj. vuotta sitten uivat alkumerissä kalan tapaiset luomukset, kuten esim. panssarihait, joiden aivoissa oli samoja perusosia kuin ihmisen aivoissakin on. Vain niiden suhteellinen suuruus, ja luultavasti myös niiden tarkoitus, olivat toiset kuin nykyään.

Evoluution prosessissa, jonka kuluessa yksisoluisista tuli aluksi yksinkertaisia kasveja ja eläimiä, joista miljoonien vuosien kuluttua muodostui monimutkaisempia monisoluisia, erikoistuivat aivot yhä enemmän. Etuaivot, isoaivot ja pikkuaivot kehittyivät jatkuvasti ja tulivat vahvemmaksi kuin aikaisemmin hallinneet aivojen osat – selkäydin, aivorunko ja keskiaivot. Nämä vanhimmat aivojen osat ovat säilyneet evoluution ottaessaan askeliaan, mutta niiden on täytynyt sopeuttaa toimintojaan kehityksen mukaan. Ihmisaivojen nykyrakenne on esitetty kuvassa 2.

Vanhat, alusta asti olleet ja uudelleen kehittyneet aivojen osat ovat yhä vain neuroanatomisesti itsenäisiä. Nykyään voi puhua kolmesta toiminnallisesti riippumattomasta aivojen osasta, joista jokaisella on oma erityinen älynsä, subjektiivisuutensa, ajan ja tilan tajunsa, muistinsa, motoriikkansa ja muita toimintoja; kolmen aivojen osan neurokemiallinen vaihdunta poikkeaa toisistaan; niinpä, esim. neurokemialliset yhdisteet dopamiini ja kolinesteraasi ovat tiivistyneet niissä hyvin erilaisina. Jokainen kolmesta aivon osasta vastaa erityistä suurta kehitysvaihetta.

Ihmisaivon vanhin osa on aivorunko, jonka muodostavat selkäydin (ks. myös luento 1, kappale ”Fyysinen keho”), ydinjatke (lat. medulla oblongata) ja aivosilta (lat. pons). Joskus myös keskiaivot lasketaan kuuluvaksi aivorunkoon. Aivorungon läpi ulottuu hermosolujen verkosto, jota kutsutaan aivoverkostoksi, jossa tapahtuu monistuminen ja itsesäilytys sekä sydämen, verenkierron ja hengityksen säätely.

Tämä alue on kaikilla nisäkkäillä, mutta kaloilla, amfibeilla ja matelijoilla alue on lähes koko aivojen kokoinen, ja kutsumme sitä automaattisen refleksireaktion alueeksi. Se kehittyi muutama sata miljoona vuotta sitten.

Automaattisen refleksireaktion aluetta ympäröi limbinen järjestelmä (lat. raja, reuna), joka on nisäkkäillä, mutta matelijoilla se on vain heikosti kehittynyt. Limbinen järjestelmä alkoi kehittyä n. 150 miljoonaa vuotta sitten. Sen yllä sijaitsee aivokuori, joka on kehittynyt evoluution mukana ja erottuu selkeästi. Mitä kehittyneempi nisäkäs sitä korkeammin kehittynyt aivokuori sillä on. Ihmisillä ja myös valailla ja delfiineillä se on siis kaikkein kehittynein. Aivokuoren kehittyminen alkoi muutama kymmenen miljoonaa vuotta sitten ja vauhdittui huimasti ihmisen ilmestyessä evoluution kaarelle.

Tieteelliset tulokset aivojen ja kehon massan suhteesta osoittavat, että nisäkkäiden ja kädellisten kehittyminen liittyy aivojen koon kasvamiseen, mikä siis todistettiin, ennen kuin huomattiin em. ”aivojen kolmiyhteys”.

Jokainen kehitysaskel, joka johtuu elämän rakenteen muuttumisesta, on erittäin vaarallinen ja voi tietyissä olosuhteissa johtaa kuolemaan. Kuitenkin perustavanlaatuisia muutoksia voi saavuttaa lisäämällä uusia järjestelmiä jo olemassa oleviin.

Tätä piti lähtökohtanaan saksalainen biologi, lääkäri ja eläintieteilijä professori Ernst Haeckel (1834 – 1919), kun hän kehitti rekapitulaatioteorian.

Professori Haeckel pidättäytyi mielipiteessään, että nisäkkäät (siis myös ihminen) sikiöasteen kehityksessään käyvät läpi koko evolutiivisen historian. Ja itse asiassa: Kohdunsisäisen kehityksemme aikana käymme läpi vaiheita, jotka ovat hämmästyttävän samankaltaisia kuin on kaloilla, matelijoilla ja nisäkkäillä, jotka eivät vielä ole kädellisiä.

Vasta muutama viikko siittämisen jälkeen otamme ihmiselle tunnusomaisia muotoja (mikä on selvästi nähtävissä kuvassa 5, jossa on näytetty ihmisen, sian, linnun ja kalan kolme sikiövaihetta).

Ihmisen alkion aivot kehittyvät sisältä ulospäin, alkuperäisestä nykyiseen: aluksi kehittyy automaattisen refleksireaktion alue, sitten limbinen järjestelmä ja viimeisenä aivokuori. Tarkastelemme näiden aivojen osien toimintoja tarkemmin.

Automaattisen refleksireaktion alue aivoissa

Automaattinen refleksireaktio toimii – vaikkakin evoluution edetessä se on luonnollisestikin sopeutunut vaikeampiin tehtäviinsä - vielä tänä päivänäkin niin kuin varhaisilla yksinkertaisilla eliöillä: se ohjaa ja säätelee sellaisia kehon motorisia toimintoja, kuten verenkiertoa, hengitystä, lihasten liikkeitä jne. Lisäksi sillä on oma muisti, johon on koottu kaikki elävän eliön siihen mennessä keräämä kokemus. Tämän kokemuksen summa muodostaa alitajunnan, jota käsittelemme tarkemmin myöhemmin.

Automaattisen refleksireaktion alue sisältää seuraavat ihmisaivon osat:

-       selkäydin (lat. medulla spinalis)

-       ydinjatke (lat. medulla oblongata)

-       aivosilta (lat. pons) ja pikkuaivot

-       keskiaivot

Selkäydin sisältää oman hermojärjestelmän lisäksi myös lukemattomia hermoratoja, jotka yhdistävät kehon eri alueita aivojen keskiosiin. Se on pyöreän (wikipediassa: perhosen) muotoinen ja n. 45 cm pitkä (ks. myös kuva 21, luku 1).

Ydinjatkeesta selkäytimen päähän (conus medullaris) kulkee 31 hermoparia tai selkäydinhermoa. Selkäydinhermot koostuvat sensorisesta (ääreishermostoon liittyvästä) etujuuresta ja motorisesta (motorisia toimintoja hermottavasta) takajuuresta.

Selkäytimen loppupää on yhteydessä juurichakraan. Sen kautta tullut vapaa maailmankaikkeuden energia toimitetaan suurimmaksi osaksi selkäydintä pitkin aivoihin ja ylempiin chakroihin (ks. luku 1, kpl ”Bioenergeettinen vuorovaikutus”).

Isojen aivojen aivokuoren motorisista osista lähtevät tahdonalaisia liikkeitä aiheuttavat hermoimpulssit saavuttavat tietyt selkäytimen solujärjestelmät, nimittäin harmaan aineen etuosassa olevat selkäydinhermojen solukeskukset. Solut toimittavat motoriset impulssit ääreishermoille, jotka johtavat vastaaviin lihaksiin ja aiheuttavat lihassolujen supistuksen.

Selkäydinhermojen solukeskukset saavat ärsykkeitä myös muista aivojen osista sekä myös ääreishermoilta, eli ihon tai lihasten hermoilta, jotka vastaavat reflekseistä. Nämä refleksit pitävät esim. päämme tasapainossa, mikä tapahtuu tiedostamattomasti. Myös muut refleksit, kuten jonkun kehon osan taivuttaminen tai suoristaminen epämiellyttävän tai kipeän iholla tapahtuvan ärsytyksen jälkeen sekä myös vegetatiiviset refleksit, kuten esim. rakon tai suolen tyhjennys, lähtevät selkäytimestä ja ovat tahdosta riippumattomia.

Ärsykkeet pikkuaivoista saavuttavat selkäydinhermojen motoriset solukeskukset. Nämä impulssit ovat merkityksellisiä tasapainon säilyttämisessä ja lihasten hienomotoriikassa ja muiden aivojen osien hermoradat päättyvät näihin soluihin antaakseen tietoa automaattisista lisäliikkeistä, kuten esim. käsien heilunnasta kävelyn aikana tai elehdinnästä käsillä keskustelun aikana.

Selkäytimen harmaan aineksen sivuilla sijaitsevien haarakkeiden soluista lähtee hermosyitä, jotka ovat liitoksissa sympaattisen hermoston hermorungon haarakkeiden päihin (ks. kuva 1, kpl ”Fyysinen keho”). Hermosyyt ovat tärkeitä sileiden, tahdosta riippumattomien lihasten toiminnassa, esim. ruuansulatuselimistön alueella, suonissa tai sellaisissa ontoissa elimissä, kuten kohtu, sappirakko, virtsarakko jne. Monet umpieritysrauhaset saavat hermoituksensa tästä järjestelmästä (autonominen hermojärjestelmä). Selkäytimen takaosien hermosäiejärjestelmät käsittelevät pääasiallisesti tietoa paineesta, kosketuksesta, kivusta, värähtelystä, lämpötilasta ja asennon muuttumisesta. Ne toimittavat nämä tuntemukset suurimmaksi osaksi isojen aivojen korkeimpiin keskuksiin. Yhteenvetona voimme sanoa, että on selkäytimen laskeva ja nouseva hermoreitti sekä oma hermojärjestelmä, joka ohjaa ennen kaikkea selkäytimen refleksejä. Selkäydinjatke on n. 2 – 2,5 cm pitkä. Sisältä se näyttää selkäytimen jatkolta (ks. kuva 2). Sen sisäinen rakenne on kuitenkin monimutkaisempi ennen kaikkea monilukuisten aivoihin ja aivoista johtavien reittien vuoksi ja siksi, että se (selkäydinjatke) toimii muuntajana aivorungossa.

Tietyt soluryhmät selkäytimen jatkeessa ja siihen liittyvässä aivorungossa säätelevät ja ohjaavat nielemistä, oksentamista, hengitystä, puhemotoriikkaa, ruuansulatusta, erilaisia aineenvaihdunnan toimintoja ja sydämen toimintaa. Hengitykseen ja sydämen toimintaan vaikuttaa energiakehon kurkkuchakra, joka on liitoksissa selkäydinjatkeeseen (ks. luento 1, ”Bionerginen vuorovaikutus”) ja näin ollen näitä toimintoja voi korkeammissa tietoisuuden tiloissa ohjata välittömästi ja tarkoituksella.

Aivosilta ja ydinjatke liittyvät välittömästi selkäydinjatkeeseen. Ne koostuvat voimakkaista hermosyykimpuista, jotka yhdistävät isot aivot ja pikkuaivot. Nämä liitokset vastaavat ennen kaikkea tahdonalaisesta motorisesta tuntoaistin ja liikkeen ohjaamisesta, mistä hyvänä esimerkkinä on mm. musiikki-instrumenttien soittaminen. Selkäydinjatkeen yläpuolella sijaitsee ontto tila, jonka pohja näyttää kuopalta. Siihen päättyy suurin osa aivojen hermoista.

Keskiaivot ovat aivosillan ja isojen aivojen välissä ja ovat tärkeä sensoristen ja motoristen ärsykkeiden jaotteluasema. Monet tahdosta riippumattomat liikkeet, kuten esim. silmien siristäminen kirkkaassa valossa, lähtevät keskiaivoista.

Limbinen järjestelmä

Limbisessä järjestelmässä ovat yhdessä automaattisen refleksireaktion sisältö ja aivokuoren valvetietoisuuden vastaava sisältö ja ne aiheuttavat voimakkaat tunteet, joka voivat saada valtavat mittasuhteet. Täällä ilmenevät rakkaus ja viha, pelko ja rohkeus, onnen ja masennuksen tunteet. Jos limbistä järjestelmää ärsytetään sähköisesti, ilmaantuu psykoosin, psykedelian ja hallusinogeenien aiheuttamien oireiden kaltaisia oireita. Todellisuudessa limbisessä järjestelmässä on monien huumeiden reseptorikeskuksia.

Limbisen järjestelmän eri soluryhmät ohjaavat fyysisen kehon motorisia toimintoja, kuten aineenvaihduntaa, ruumiinlämpöä, sydämen lyöntitiheyttä sekä seksuaalista käyttäytymistä, unta ja ravinnon vastaanottoa.

Limbisellä järjestelmällä on oma muistinsa tai lyhytaikainen muisti. Sinne kerääntyy fyysisen kehon aistielinten kautta koottu tieto ympäröivästä maailmasta ja lyhyen aikaa alitajunnasta saatu tietoisuuden sisältö, esim. unessa tai huumaavien aineiden vaikutuksen alaisena. Tieto suodatetaan ja siirretään sitten pitkäkestoiseen muistiin aivokuoreen lopullista varastoimista varten. Hajualueella (cortex olfactorius), yhdessä limbisen järjestelmän vanhimmista osista, otetaan vastaan nenän kautta tulevien hajuaistimusten lisäksi myös hengityksen kautta tullutta vapaata maailmankaikkeuden energiaa, joka voi vahvistaa fyysisen kehon toimintoja ja antaa energiakeholle uutta energiaa.

Limbinen järjestelmä on niin ikään yhdistävä lenkki automaattisen refleksireaktion ja aivokuoren välillä – alueen, jolla on vahvin bioenerginen vuorovaikutus. Limbinen järjestelmä koostuu mm. näistä:

-       hypofyysi

-       hypotalamus

-       talamus

-       amygdala

-       cortex olfactorius (hajualue)

-       hippokampus

Epäilemättä limbisen järjestelmän tärkein osa on hypofyysi - ”päärauhanen”. Sitä säätelee kruunuchakra ja se on sen vaikutuksen alainen nenän juuressa olevien hermopäätteiden kautta (ks. luento 1, ”Bioenerginen vuorovaikutus”). Sisään hengitetystä ilmasta hypofyysi pystyy ottamaan vapaata maailmankaikkeuden energiaa ja toimittamaan sitä hormoneihin, jotka mm. ohjaavat lapsen kasvua, määräävät sukukypsyydestä, säätelevät nesteiden jakautumista sekä muiden umpirauhasten toimintaa (hormonitoimintaa).

Mielialan vaihtelut, jotka aiheutuvat umpierityksen epätasapainosta, osoittavat meille selkeästi, miten vahvasti limbinen järjestelmä vaikuttaa mielialaamme. Väliaivojen alinta osaa kutsutaan hypotalamukseksi. Siellä sijaitsevat eri soluryhmät, jotka ohjaavat elintoimintoja, kuten kehon lämpöä, aineenvaihduntaa ja sydämen lyöntitiheyttä sekä seksuaalista käyttäytymistä, unta, nesteiden ja ravinnon imeytymistä. Hypotalamuksen ja hermojärjestelmän sekä hypotalamuksen ja umpieritysjärjestelmän välillä on erittäin tärkeä yhteys.

Talamus sijaitsee väliaivojen takaosassa ja sisältää perusryhmiä, jotka käsittelevät ennen kaikkea erilaisia afferentteja (tulevia) ärsykkeitä. Siellä on eräänlaisen ennakkoaavistuksen ja myös tärkeiden tunteiden syntymisen keskus. Tämän aivojen osan sairaus voi aiheuttaa nauru- tai kiljumiskohtauksia. Talamuksesta lähtevät emotionaaliset primitiivireaktiot käsitellään aivokuoressa ja sieltä ne tulevat tietoisuuteen. Limbisessä järjestelmässä on pieni mantelin näköinen lisäosa – amygdala eli mantelitumake, joka on tiukasti sidoksissa aggressioiden ja pelkotilojen syntymisessä. Kun rauhallisille kotieläimille annetaan amygdalaan sähköimpulsseja, voi se johtaa ne lähes uskomattomattoman kauhun ja raivon valtaan. Eräässä tapauksessa nähdessään valkoisen hiiren kotikissa meni sykkyrään ja oli paniikinomaisen kauhun vallassa. Toisaalta, amygdalan poistamisen jälkeen villit eläimet, kuten esim. ilves, muuttuvat säyseäksi ja antavat silittää ja koskettaa itseään. Häiriöt limbisen järjestelmän toiminnassa voivat siis aiheuttaa raivoa, pelkoa tai tunteellisuutta. Myös luonnollinen yliärsytys voi aiheuttaa samankaltaisia reaktioita: tällaisesta sairaudesta kärsivä pitää tunteitaan käsittämättöminä ja rivoina. Hypofyysin, hypotalamuksen ja amygdalan, joilla on tietty roolinsa tunteiden alueella, toiminta pohjautuu niiden erittämiin pieniin hormonaalisiin proteiineihin, minkä välityksellä ne vaikuttavat muihin aivojen osiin. Tunnetuin on hypofyysin proteiini – adrenokortikotropiinihormoni, joka voi vaikuttaa erilaisiin henkisiin toimintoihin, kuten näkömuisti, pelko, keskittymiskyky. Jotkut pienet hypotalamuksen proteiinit ovat kokeiden aikana samaistuneet aivojen kolmanteen lohkoon, joka yhdistää hypotalamuksen ja talamuksen.

Limbisen järjestelmän vanhin osa on cortex olfactorius eli hajualue, joka siis käsittelee hajuja. Tosin ihmisellä tämä alue on heikosti kehittynyt, sillä ihmisen ei enää ole tärkeää tarkastella tuoksuja, kuten eläimet. Mutta kaikki kuitenkin tietävät tuoksujen emotionaalisen merkityksen.

Cortex olfactorius eli hajualue pystyy nenän juuressa olevien hermopäätteidensä välityksellä ottamaan vastaan vapaata maailmankaikkeuden energiaa ja siirtämään sitä energiakehoon ja fyysiseen kehoon.

Muistiin tallentamisen ja muistamisen tärkeä osa tapahtuu hippokampuksessa, limbisen järjestelmän sisällä. Alkujaan hippokampus oli yksinomaan lyhytaikainen hajumuisti, mikä oli hyödyllistä saaliin jahtaamisessa tai sukupuolikumppanin etsinnässä. Koska evoluution edetessä tämä toiminto on ainakin ihmisellä jossain määrin jäänyt toissijaiseksi, hippokampus on muuttunut yleiseksi lyhytkestoiseksi muistiksi, jossa säilytetään lyhytaikaisesti sensorinen automaattisen refleksireaktion alueelta tulevat vaikutelmat (esim. uni), ärsykkeet ja alitajunnan sisältö. Hippokampus erottaa ylimääräisen tiedon ja tärkeän se siirtää pitkäkestoiseen muistiin, joka sijaitsee aivokuoressa.

Aivokuori

Kaloilla etuaivojen häviäminen on johtanut aloitteellisuuden ja varovaisuuden katoamiseen. Ylemmillä eläimillä nämä ominaisuudet ovat sijoittuneet aivokuoreen – alueelle, jossa on monia ihmiselle tyypillisiä tietoa antavia toimintoja. Aivokuori voidaan jakaa viiteen isompaan osaan:

-       otsalohko

-       ohimolohko

-       päälakilohko

-       takaraivolohko

-       pikkuaivot

Otsalohkossa on fyysinen perusta ja keskus sellaisille henkisille taidoille, kuten ajattelu, tunteminen ja harkinta. Näitä ohjaa ryhmä isoja pyramidinmuotoisia soluja monimutkaisilla liikesarjoilla. Motorinen puhekeskus sijaitsee tämän aivojen alueen etuosassa. Oikean puoleista motorista puhekeskusta ohjataan vasemmalta, vasenta oikealta. Jos puhe katoaa vamman vuoksi vain aivojen toiselta puolelta, voidaan se korjata joissakin tapauksissa. Alue, joka vastaa näistä erittäin erikoistuneista tahdonalaisista liikkeistä, on nimeltään motorinen aivokuori. Koko kehon lihaksistoa ohjataan aivokuoren eri alueilta. Yksittäisten solujen ärsytys johtaa vastaavien lihasten supistumiseen. Solujen tuhoutuminen aiheuttaa tahdonalaisten liikkeiden täydellisen menettämisen. Nämä solut ohjaavat myös lihasten rentoutumisen ja supistumisen vuorottelua. Jos tämä aivoalue vahingoittuu vakavasti, menetetään myös sen rentouttava toiminto, mikä voi johtaa jatkuvaan lihasjänteyteen (lihaslukkoon) ja lihasten puutumiseen (spastinen halvaus, halvaus).

Aivokuoren etuosat ovat monin liitoksin yhteydessä talamukseen ja muihin aivojen takaosiin. Aivokuoren etuosassa ärsykkeet liittyvät muihin assosiatiivisiin toimintoihin, jotka sitten mielletään tunteina. Sensoristen ja motoristen ärsykkeiden yhteyksien kasvun myötä kehittyy fyysinen perusta monipuoliselle ajattelulle, asioiden yhdistämiselle sekä abstraktien käsitteiden kehittymiselle.

Koska em. kokonaisuudesta muodostuu tietoisuus ja persoonallisuus ja näin ollen ”minä”, pystytään tietoisuutta ja persoonallisuutta muokkaamaan myönteiseen suuntaan, luoden tietoisesti vahvempi yhteys, mikä saavutetaan esim. tämän kurssin harjoitusten avulla. Vastakohtana tälle otsalohkon sairaudet aiheuttavat usein negatiivisia persoonallisuuden muutoksia, alentavat arvostelukykyä ja järkevyyttä sekä omien tunteiden kontrollointia.

Silmin vastaanotettu visuaalinen tieto kulkeutuu pääasiassa aivokuoren tärkeimpiin takaosiin. Optisesti havainnoidun esineen koko, muoto, väri sekä liike ja etäisyys määritellään tässä aivojen osassa, ja näin esine voidaan tunnistaa ja erottaa muista samankaltaisista esineistä. Visuaalisesta kokemuksesta lähtöisin kaksi korkealla ilmassa olevaa esinettä voidaan ”tunnistaa” lentokoneeksi tai linnuksi (optinen muistikenttä). Takaosien tärkeimpien alueiden vahingoittuminen, esim. ampumahaava, johtaa näkökentän tuhoutumiseen. Vaikka uhrin kaikki muut toiminnot säilyisivät normaaleina, pystyisi hän näkemään vain perifeerisesti, sillä keskellä näkökenttää olisi tällöin musta piste. Voi tulla myös havainnon vääristymä, mihin liittyvät geometriset aallon muotoiset virheet näkökentässä sekä visuaaliset vääristymät; esim. esine on maassa oikealla, mutta näköhavainto tulee aivoihin 180° kääntyneenä vasemmalla ilmassa leijuen.

Kyky liittää kuulo- ja näköärsykkeet sijaitsee ohimolohkossa ja sen vahingoittuminen voi johtaa eräänlaiseen afasiaan (kyvyttömyyteen ottaa vastaan puhetta). Usein, jos aivot ovat vahingoittuneet, voi potilas täysin ymmärtää puhetta, muttei pysty käsittämään kirjoitettua tekstiä tai toisin päin. Potilas osaa kirjoittaa, muttei lukea; tai osaa lukea numeroita, muttei kirjaimia; nimetä esineitä, muttei niiden väriä. Aivokuoressa on selkeä toimintojen jakautuminen, mikä on vastoin yleistä käsitystä, että lukeminen ja kirjoittaminen tai sanojen ja lukujen tunnistaminen olisivat samankaltaisia taitoja.

Ohimolohko on lisäksi fyysinen paikka, missä säilytetään suurin osa pitkäkestoisen muistin tiedoista. Siellä on myös ihmisen kyky ajatella tulevaisuutta.

Päälakilohko kykenee käsittelemään erittäin hienosävyisiä havaintoja, kuten erilaisia tuntohavaintoja. Tämän aivolohkon tarkoitus on tunnistaa erilaisia esineitä tuntoaistin avulla, jos niitä ei näe. Kädessä olevien yksittäisten esineiden eri painojen, muotojen ja rakenteiden arvioiminen edellyttää tämän aivojen osan moitteetonta toimintaa.

Koska päälakilohko on liitoksissa kruunuchakraan, voimme sen avulla vastaanottaa moduloitua maailmankaikkeuden energian säteilyä korkeamman tietoisuuden tilassa ollessamme (ks. luento 1, ”Bioenerginen vuorovaikutus).

Pikkuaivot sijaitsevat kallon takaosassa ja koostuvat monista kerroksista. Ne ovat jakautuneet oikeaan ja vasempaan puoliskoon, joita yhdistää toisiinsa pikkuaivomato.

Pikkuaivojen kuoren lukemattomien solujen ansiosta niillä on monipuoliset yhteydet isoihin aivoihin ja selkäytimeen. Pikkuaivot ovat tärkeä yhdistävä lenkki eri aivojen alueiden välillä ja niissä toteutuvan bioenergeettisen vuorovaikutuksen ansiosta myös fyysisen ja energiakehon välillä. Pikkuaivojen päätehtävä on liikkeiden ja liikesarjojen yhteensovittaminen ja hienosäätö. Tämä liittyy erilaisiin kehon liikkeisiin sekä pään, vartalon ja raajojen lihasten harmoniseen yhteistyöhön. Esim. yksinkertaiset liikkeet: kynään tarttuminen, sen käyttäminen ja siitä irrottaminen, vaativat monien erillisten lihasten yhtenäisiä supistuksia. Pikkuaivot synkronisoivat ja ohjaavat silmien liikkeiden mukaan lihasten liikkeitä, määrää, suuntaa, nopeutta ja voimaa. Vamma pikkuaivoissa aiheuttaa liikkumisen häiriintymisen.

Tietoisuuden laajentaminen

Aivoihimme virtaa jatkuvasti tietoa ulkopuolisesta maailmasta ja kehon fyysisestä tilasta. Osittain tämä tieto päätyy suoraan aivojen motoriseen osaan, osittain lyhytkestoiseen tai pitkäkestoiseen muistiin, ja vain pieni osa tästä kaikesta tiedostetaan.

Se, että ”normaali” tietoisuutemme on hyvin rajoittunut, johtuu siitä, että:

-       kaiken tulevan informaation on tultava kapean tietoisuuden läpi ja sen käsittelykyky on vain 16 bittiä (informaatiota) sekunnissa

-       tämän hetken pituus, eli ajanjakso, jolloin käsitettäväksi tulleet vaikutelmat tiedostetaan keskinäisessä yhteydessä olevaksi kokonaisuudeksi, kestää vain 10 sekuntia

-       tunteet heikentävät tai estävät jossakin määrin tietoisuutta toimimasta

-       meillä ei ole suoraa pääsyä alitajuntamme sisältöön.

Tietoisuutemme on täysin kuormitettu ”normaalilla” rutiininomaisella ajatustoiminnalla ja yhteyksien luomisella ympäröivään maailmaan, siksi siellä ei ole kapasiteettia ottaa vastaan paranormaaleja tietoja. Meillä on muutama mahdollisuus laajentaa tietoisuutemme kapasiteettia. Meditaatioharjoitusten avulla (niitä on tämän luennon harjoitus-osiossa) voimme oppia kytkemään tunteet pois päältä joko merkittävissä määrin tai kokonaan, yleistää monia yksittäisiä tietoja informaatiokimpuista, jarruttaa ympäröivästä maailmasta ja kehon tilasta tietoisuuteen tulevaa tietotulvaa, kasvattaa tämän hetken kestoa sekä myös luoda yhteyksiä tietoisuuden ja alitajunnan välille.

Harjoittelemme tietoisuuden laajentamisen keinoja tässä opinto-ohjelmassa. Mutta ennen kuin aloitamme vastaavat harjoitukset, katsomme mitä on tietoisuus ja alitajunta.

Alitajunta

Alitajunta, joka on psykologiassa määritelty pääasiassa ”tiedostamattomaksi”, muodostuu arkaistisesta eli muinaisuudesta tulevan automaattisen refleksireaktion muistin sisällön ns. ”esikuvien” kokonaisuudesta, omasta, esivanhemmilta periytyneestä geeni-informaatiosta sekä fyysisen kehon sensoristen reseptorien ja energiakehon chakrojen kautta jatkuvasti tulevasta tiedosta ympäröivästä maailmasta.

Esikuvat

Ihminen ja eläin omaavat tietyt käyttäytymismallit jo ennen syntymää, elämän alusta lähtien. Niinpä jokainen poikanen ”tietää” automaattisesti, miten hengitetään, nielaistaan ja äännellään, vaikka se ei niitä koskaan ole opetellut. Jokainen työmehiläinen tietää, kuinka paljon hunajaa on laitettava yhteen kennon soluun ennen kuin siihen asetetaan muna ja suljetaan ”hautomakone” kannella (mutta se ei opi ikinä täyttämään sitä hunajalla, jos mehiläistenhoitaja pumppaa sen aina tyhjäksi, jolloin mehiläisen tiukasti omaksumat tiedot eivät pääse oikeuksiinsa). Eräs kovakuoriaislaji leikkaa pähkinäpensaan lehdestä niin tarkasti palan, että se jännitevoiman ansiosta pystyy kääriytymään koteloon, jossa toukilla on turvallinen paikka (matemaattisesti on laskettu, että kovakuoriaisen tekemä leikkauslinja vastaa täysin monimutkaista kaavaa, joka ottaa huomioon kaikki jännitevoimat lehdessä). Ennen koteloitumistaan toukka tietää, että sen on tehtävä ulostuloaukko vielä pehmeään koteloon, jotta se syksyllä pääsee ulos kovettuneesta kotelosta.

Mistä tulevat nämä luontaiset tiedot, joita yksilö ei ole mistään aikaisemmin opetellut ja joita yleisesti sanotaan vaistoksi? Muistelkaamme ensin sitä, mitä olemme jo oppineet aivojen evoluutiosta:

-       muinaisilla elävillä eliöillä automaattinen refleksireaktio oli dominoiva aivojen toiminto, limbinen järjestelmä ja aivokuori sitä vastoin olivat heikosti kehittyneet

-       limbisen järjestelmän ohella automaattinen refleksireaktio ohjasi näiden yksinkertaisten eliöiden kaikkia motorisia toimintoja

-       vaikka evoluution edetessä limbinen järjestelmä ja aivokuori kasvoivat, säilytti automaattinen refleksireaktio alkuperäisen funktionsa kehittyneemmässä muodossa

-       automaattinen refleksireaktio sisältää oman muistin, joka toimii erillään limbisen järjestelmän lyhytkestoisesta ja aivokuoren pitkäkestoisesta muistista.

Jos otamme vielä huomioon, että automaattinen refleksireaktion muistin sisältö on tallennettuna geneettisessä perinnöllisessä aineksessa ja DNA seuraa perintönä sukupolvelta toiselle, käy silloin selväksi, että automaattinen refleksireaktio sisältää koko elämän kokemuksen – kokemuksen, joka on kerääntynyt miljardeja vuosia.

Parhaana todisteena tästä ovat lohikäärmemyytit monissa maailman kulttuureissa. Jumala määräsi Uudessa Testamentissa (luomiskertomuksen kolmas kirja) ikuisen vihan ihmisten ja matelijoiden välille, mutta kristinuskon legendassa Pyhä Yrjänä voitti lohikäärmeen. Saksalaisissa sankaritaruissa Sigurd tappaa Fafnir-lohikäärmeen saadakseen sen vartioiman aarteen. Englannissa tunnetaan taru Lambtonin madosta (lohikäärme), jonka voitti nuori lordi, kiinalaisessa tarustossa lohikäärmeet kuvastavat taivaiden ylivaltaa.

Nykyään on selvää, että lohikäärmeet olivat itse asiassa liskoja, jotka asuivat Maassa n. 60 miljoonaa vuotta sitten. Koska silloin ei vielä ollut ihmistä, ja kun ensimmäiset liskojen jäänteet löydettiin, oli lohikäärmeistä puhuttu jo kauan. Näin ollen näistä liskoista olevien tietojen on oltava tullut vain ihmisten omista aivoista.

Henkilökohtainen perinnöllinen informaatio

Se, että esikuvien lisäksi myös tärkeä persoonan muodostava informaatio tallentuvat ja siirtyvät perinnöllisesti automaattisessa refleksireaktiossa, todistavat yksimunaisista kaksosista tehtyjen tutkimusten tulokset.

Esim. 1: Kaksospojat John ja John. Nämä jo aikuiset miehet erotettiin toisistaan pian syntymän jälkeen ja annettiin eri kasvatusvanhemmille. Molemmat saivat nimekseen John. Molemmat menivät naimisiin Angela-nimisen naisen kanssa, molemmat erosivat ja menivät uudelleen naimisiin Jean-nimisen naisen kanssa. Toisella Johnilla oli poika nimeltä James Allan, toinen antoi pojalleen nimeksi James Allan. Molemmilla oli lapsena koira, jonka nimi oli Buster. Molemmat söivät kynsiään, koulussa vahva aine oli matematiikka ja heikko oikeinkirjoitus.

Toinen esimerkki: Eda ja Freda. Molemmat työskentelivät - toisistaan tietämättä – samanlaisissa ammateissa samassa teleyhtiössä, menivät naimisiin yhtä aikaa, heille syntyi pojat yhtä aikaa ja molemmilla oli collie-rotuinen koira nimeltään Lady.

Synnynnäisiä piirteitä ovat kehon muoto, elehtiminen, käynti, temperamentti ja luonne sekä älykkyys ja vain niiden kehittymiseen vaikuttaa ympäristö.

Myös jotkut sairaudet voivat olla synnynnäisiä. Eikä se ole hämmästyttävää, sillä selkäydinjatke, joka liittyy automaattiseen refleksireaktioon, ohjaa ja säätelee fyysisiä kehon prosesseja (ks. myös kappale ”Automaattinen refleksireaktio”). Periytyviin sairauksiin kuuluvat artriitti, suonien kouristukset, migreeni, tuberkuloosin eri muodot ja muut. Myös erilaiset psyykkiset taipumukset voivat tulla perintönä esivanhemmilta.

Ympäröivästä maailmasta tuleva informaatio

Maailmankaikkeuden ääristä tulevat säteilyhiukkaset (kvantit) pommittavat Maa-planeettaa jatkuvasti ja ne peittävät biosfääriin – Maan elävän suojakerroksen – tiiviillä sähkömagneettisten kenttien ja aaltojen verkolla.

Maailmankaikkeuden kaikkein kaukaisimmilta alueilta saapunut säteily koostuu hyvin energisistä korpuskuleista (hiukkasista), protoneista, alfahiukkasista (heliumatomin ytimestä), elektroneista, positroneista, neutriinoista, fotoneista jne.

Näiden valo-, ultravioletti-, röntgen-, painovoima- ja radiosäteilyhiukkasten lähteenä ovat tähtienväliset kappaleet: supernovat säteilevät uskomattoman määrän fotoneja ja niiden jäännökset – pulsarit (neutronitähdet) sekä mustat aukot – korkeaenergistä radiosäteilyä. Linnunradan ja muiden galaksien keskuksista tulee valoaaltojen lisäksi myös painovoima-aaltoja ja muita aaltoja. Aurinkokunnan muut planeetat vaikuttavat magneettisella ja painovoimaisella säteilyllään Maan biosfääriin ja näin ollen kaikkiin fyysisiin ja biologisiin prosesseihin. Mm. kaikki astrologiset laskelmat perustuvat näihin. Erityisen voimakkaita ovat auringon ja kuun vaikutukset. Aurinko levittää jatkuvana virtana näkyviä valonsäteitä (fotoneja), röntgensäteitä, sähköisesti latautuneita hiukkasia sekä radioaaltoja kaikkiin suuntiin, ja osa niistä osuu Maahan.

Jatkuvan säteilyn ohella aurinko ”lähettää” meille vielä ”häiritsevää” säteilyä, joka lähtee auringon pinnalta esim. purkausten yhteydessä (kromosfäärin purkaukset, protuberanssit jne.) ja vapauttaa lukemattomia määriä sähköisesti latautuneita hiukkasia sekä voimakasta sähkömagneettista säteilyä.

Yhden tai kahden vuorokauden kuluttua lähdöstään ne saavuttavat Maan, missä ne asettautuvat suurimmaksi osaksi Maan magneettikentän linjojen mukaisesti ja muodostavat ns. Van Allenin vyöhykkeen (kuva 8). Loput hiukkaset onnistuvat kuitenkin voittamaan maan magneettikentän voimalinjat ja pääsevät läpi maan ilmakehään, pääosin magneettisilla navoilla. Nämä latautuneet hiukkaset kiertävät korkealla nopeudella ilmakehässä, mistä on kaksi seurausta:

Ilmakehän alemmissa kerroksissa (alle 100 km korkeudella) ilman kaasuhiukkaset ionisoituvat, mikä johtaa loistamisilmiöön – revontuliin (ilmiö, jota käytetään myös neonvaloissa).

Ilmakehän ylemmissä kerroksissa – ionosfäärissä – muodostuu magneettikenttä, joka on vuorovaikutuksessa Maan varsinaisen magneettikentän kanssa ja aiheuttaa magneettimyrskyjä, jotka häiritsevät radioyhteyksiä ja kompassien toimintaa. Kaikkein vahvimmin ”häiritsevästi” vaikuttaa säteily, joka lähtee auringonpilkkujen aktiivisen toiminnan aikana. Auringonpilkut ovat kylmempiä kohtia auringon pinnalla, ja ne syntyvät auringon magneettikentän vaurioista. Suurten auringonpilkkujen magneettikenttä voi olla 10 000 kertaa voimakkaampi kuin Maan magneettikenttä.

Auringonpilkut voivat olla kooltaan jopa 100 000 km, pienimmät kuitenkin vain n. 150 km. Niiden määrä vaihtelee keskimäärin 11,2 vuoden välein. Jokaisen jakson jälkeen magneettinen napaisuus muuttuu. Täydellinen jakso kestää n. 22,5 vuotta. Läheisyytensä vuoksi kuu vaikuttaa painovoimakentällään Maan biosfääriin voimakkaasti ja aiheuttaa mm. Maan magneettikentän muutoksia.

Sähkömagneettisen säteilykirjon lisäksi Maahan tulee maailmankaikkeuden vapaan energian ja kosmisten kappaleiden kvantteja, joissa on, kuten kaikissa kappaleissa, tiivistynyttä kosmista energiaa, osaa josta ne säteilevät jatkuvasti. Kaikissa näissä säteilyissä on oma ”informatiivinen sisältö” eli ne kantavat ja luovuttavat tietoa jokaisesta mitättömästäkin kosmoksen tapahtumasta. Osa tästä informaatiosta pystytään maassa ottamaan vastaan kolmella tavalla:

1. välillisesti biosfäärin kautta, johon vaikuttavat kosmiset vuorovaikutukset ja elävien olentojen sensorisilla reseptoreilla rekisteröimät signaalit
2. välittömästi fyysisen kehon somaattisten solujen välityksellä, joiden entsyymien tuotantoon vaikuttavat DNA:han istutetun perinnöllisyyden lisäksi ulkopuoliset tekijät, kuten ultraviolettisäteily ja sähkömagneettinen kenttä
3. välittömästi energiakehon chakrojen kautta, jotka voivat ottaa vastaan maailmankaikkeuden energian säteilyä ja muuntaa sen informaatiosisällön aivojen automaattisen refleksireaktion alueella (samalla kun chakrat muuttavat osan energiasta elämänenergiaksi, jota ne luovuttavat fyysiseen kehoon).

Tulevan säteilyn määrä vaihtelee, koska kaikki maailmankaikkeuden kappaleet ovat jatkuvassa liikkeessä. Tästä seuraa, että kappaleet peittävät toinen toisensa tai niiden kulma muuttuu, mikä aiheuttaa säteilyn heikkenemisen tai loppumisen.

Koska maa kiertää tasaisesti akselinsa ja auringon ympäri, kuu maan ympäri jne., muodostuu säteilyrytmejä, joita ajatellaan biologisina rytmeinä, jonka vaikutukselle kaikki organismit ovat alttiit – yksisoluisista ihmisiin. Tärkeimmät biologiset rytmit ja niiden vaikutukset on kerätty seuraavaan taulukkoon:

Elämä ei kuitenkaan etene kaavamaisesti, vaan olemme sidoksissa planeettojen säteilyyn, mikä luo edellytyksiä muutoksille johtuen planeettojen kiertämisestä auringon ympäri – joidenkin kiertokulku kestää satoja vuosia (Näiden laskeminen ja niistä johtuvien tulkintojen tekeminen kuuluu astrologian alaan).

Biologisten rytmien vaikutukset kasveihin, eläimiin ja ihmisiin ovat niin moninaiset, että esitämme tässä vain muutaman esimerkin:

Joidenkin puulajien, jotka voivat saavuttaa muutaman sadan vuoden iän (esim. mammuttipetäjä Kaliforniassa), rungoissa voi nähdä, että vuosirenkaiden koko ja koostumus eroavat toisistaan, ja erot vastaavat täysin auringonpilkkujen 11,2 vuodista rytmiä. Auringon aktiivisuuden rytmit vaikuttavat puiden kasvun lisäksi myös meriveden korkeuteen tai Maan sähkömagneettisen kentän voimaan, mikä on esitetty kuvassa 11.

Auringonpilkkujen jaksot vaikuttavat sekä eläimiin että ihmisiin. Eri tutkijat ovat todistaneet, että monien sairauksien puhkeaminen niiden esiintymistiheyden ja intensiivisyyden mukaan laskettuna korreloivat erittäin hyvin auringonpilkkujen vahvistumisen ja heikentymisen kanssa. Tämä pätee sekä epidemioihin – tavallisesta flunssasta kurkkumätään ja koleraan – kuin myös sydän-verisuonielimistön toiminnan heikentymiseen, psyykkisiin sairauksiin ja muihin sairauksiin, joita ei lasketa epidemiaksi.

Valoaika eli vuoden aikana maahan tulleen päivänvalon aika määrää itämiskyvyn, kasvunopeuden ja värien muodostumisen kasveilla; eläimillä – talviunen, lintujen muuttolennot, hyönteisten lisääntymisen ja sukupolven vaihdoksen. Ihmisillä on havaittu erilaisten sairauksien ilmeneminen vuodenajasta riippuen.

Kuun ja nousu- ja laskuveden rytmi aiheuttaa biosfääriin yöllisen valon, ilmanpaineen, lämpötilan, tuulen voimakkuuden ja maan magneettikentän sekä veden korkeuden vaihtelun. Kasvien ja sadon kasvaminen riippuu kuun tähtirytmistä (jakson pituus on 27,3 vuorokautta), ja myös illalla tai yöllä saalistavien eläinten aktiivisuus riippuu kuun kirkkaudesta.

Täysikuun aikaan kasvaa ihmisten aggressiivisuus. Philadelphian poliisihallinnossa on todettu: ”Ihmiset, joiden epäsosiaalinen käyttäytyminen johtuu psyykkisistä syistä, kuten tuhopolttajat, kleptomaanit, holtittomat autokuskit, alkoholistit ja tappamiseen taipuvaiset, aktivoituvat, kun kuu on kasvamassa ja rauhoittuvat, kun kuu pienenee”. Myös naisilla munasolun kypsyminen on kiinni kuun rytmissä, minkä totesi tšekkoslovakialainen psykiatri Eugen Jonas. Hänen tutkimustensa mukaan nainen on taipuvainen tuottamaan munasolun sellaisessa kuun vaiheessa, jolloin hän itse syntyi.

Viikkorytmeissä vaihtelevat onnettomuuksien ja itsemurhien määrät sekä sydäninfarktit; päivärytmien mukaan vaihtelevat fyysiset ja henkiset valmiudet, sairauksien alku ja ilmaantuminen jne.

Kaikki näiden rytmien fyysiset ja psyykkiset ilmiöt tapahtuvat niin, että:

1. sensorisilla reseptoreilla vastaanotettu ärsyke ympäröivästä maailmasta
2. somaattisten solujen välittömästi vastaanottama kosminen informaatio ja
3. chakrojen vastaanottama avaruus-energia informaatio jaetaan eteenpäin fyysisen kehon hermojärjestelmää sekä energiakehon nadi-järjestelmää ja meridiaaneja pitkin aivojen motorisiin keskuksiin, jossa ne yhdessä oman perinnöllisen informaation ja esikuvien kanssa käynnistävät ohjausmekanismit toimintaan, jotka ohjaavat kaikkia fyysisiä ja psyykkisiä prosesseja.

Ympäröivästä maailmasta tullut informaatiokokonaisuus, omat perinnölliset tiedot ja esikuvat muodostavat sen, mitä me sanomme ”alitajunnaksi”.

Alitajunta antaa fyysiselle keholle sen syntymän hetkellä tietoa, joka on tarpeellista kehon solujen rakentamiseen ja sen motoristen toimintojen ohjaamiseen. Tätä tehtävää alitajunta täyttää itsenäisesti vielä jonkun aikaa syntymän jälkeen, eli ilman tietoisuutta, josta puhumme lisää seuraavassa kappaleessa.

Tietoisuus

Olemassaolomme alkuaikoina Maassa koko elämämme toimii vain vegetatiivisesti kuten ennen syntymää äidin kohdussa. Ympäröivästä maailmasta tullut informaatio, jonka otamme vastaan sensoristen reseptorien välityksellä, päätyy poikkeuksetta aivojen motorisiin keskuksiin, missä se muuttuu kehon fyysisiä toimintoja ohjaaviksi impulsseiksi.

Vastasyntynyt voi havaita ympäröivää maailmaa silmiensä ja korviensa avulla sekä tuntemalla ja haistamalla, mutta hän reagoi näihin aistimuksiin vaistonvaraisesti. Esim. äidin ääni vaikuttaa vauvaan rauhoittavasti, vaikka hän ei ymmärrä sanoja, tai hän ottaa näkemistään esineistä kiinni, vaikkei tiedä niiden toiminnallista tarkoitusta. Vähitellen pieni lapsi alkaa ymmärtää kuulemiensa sanojen merkityksen tai näkemänsä esineen tarkoituksen. Hän oppii määrittelemään prosessien ja asioiden yhteyden häntä ympäröivän maailman ja itsensä välillä, ja hän mieltää itsensä yksilöksi, ”itsekseen”.

Ympäriltä tulevan tiedon lisäksi ihminen tunnistaa myös fyysisen kehon sisäisistä fyysisistä tiloista tulevat tiedot esim. kivun ja nälän tunteena. Unessa tai narkoottisten aineiden tai alkoholin vaikutuksen alaisena ihminen voi tunnistaa osia alitajunnan tiedoista.

Eli tietoisuudella ymmärrämme tuntemisen komponentteja, jotka erottuvat suhteellisen selvästi kaiken koetun virrasta ja joista meillä on vaikutelma, että ”minä” vastustelee niitä.

Älylliselle toiminnalle tietoisuus on edellytys, sillä se sisältää sekä tiedon että kyvyn ymmärtää sekä ratkaista ongelmia, eli ajatella. Runsaiden aistihavaintojen, muistin ja kanssakäymisessä saatujen vaikutelmien sisältöjen ansiosta kerrytämme paljon tietoa. Mutta ne eivät vain kerry, vaan jo varhaisesta lapsuudesta lähtien ne myös nivoutuvat yhteen.

Näin ollen alusta alkaen vakiintuu toimintajärjestys, jolloin vähenee voimakkaasti epävarmuuden tunne, jota esiintyy subjektiivisessa ympäröivästä maailmasta tulevien tietojen tulkinnassa.

Kun tarkastelemme omia kokemuksia, huomaamme, että tietoisuutemme sisältö muuttuu vähitellen. Tämän lisäksi voimme todeta, että ajatuksemme – jotka ovat suurin osa tietoisuuttamme – johdattavat tuntemuksiamme tiettyihin asiayhteyksiin. Etenkin tästä seuraavat päättelyt jäävät vahvasti tietoisuuteemme.

Ajatuksista, vaikutelmista, fyysisen kehon sisäisistä olotiloista, muistoista ja edesottamuksista tietoisuuteemme tulevan moninaisen informaation ansiosta osaamme orientoitua ajan, paikan ja persoonan mukaan.

Normaalisti tätä orientoitumiskykyä, jonka ansiosta pystymme ottamaan tietyn roolin ympäröivässä maailmassa, rajoittaa limbisessä järjestelmässä syntyvien tietoisuuden ja tunteiden rajoittuneisuus, ja yleensä orientoitumiskyky voi olla hyvinkin heikko. Keskivertoihmiselle se voi olla riittävä, mutta parapsykologin on laajennettava tietoisuuttaan ja suljettava tunteensa tai ohjattava niitä tahdonvoimalla voidakseen milloin tahansa halutessaan vaikuttaa paranormaalisti ympäröivään maailmaansa.

Tietoisuuden rajoittuneisuus

Olemme jatkuvasti yhteydessä ympäröivään maailmaamme tuntoreseptoreidemme, somaattisten solujen ja chakrojemme kautta. Informaatio, joka tulee ympäröivästä maailmasta silmien, korvien, ihon, solujen ja chakrojen kautta saavuttaa tietoisuuden ja alitajunnan, missä se työstetään. Yksilö luovuttaa tietoa ympäröivään maailmaan puheen, eleiden, yleisen motoriikan ja kruunuchakran välityksellä. Saamme informaatiota ja jaamme sitä puheen, kehon motoristen toimintojen, elehdinnän sekä meitä ympäröivän Psi-kentän muodossa.

Tällöin informaatiovirta on 10 000 000 kertaa suurempi kuin se, jonka tietoisuutemme pystyy käsittelemään. Aikuisen ihmisen tietoisuus ottaa vastaan sekunnissa vain 16 bittiä (yksi bitti – yhden viestin sisältämän tiedon yksikkö), samalla kuin aistireseptorien eli silmien, korvien, nenän ja ihon sekä energiakehon chakrojen läpi vastaanotetaan joka sekunti 109 (yksi miljardi) bittiä ja samaan aikaan 107 bittiä kulkee puheen, elehdinnän ja yleisen motoriikan (kehon toimintojen yhtenäisyys) sekä Psi-kentän kautta.

Tietoisuuden raja on siis 16 bittiä. Kun tämän hetken kesto eli ajanjakso, jonka hahmotamme, että on ”nyt”, on 10 sekuntia, on keskivertoihmisen tietoisuus 160 bittiä.

Tämä tietoisuuden informaation rajoittunut määrä pakottaa valitsemaan suuresta, tulevasta informaatiomäärästä. Siksi tietoisuuteen pääsee vain tärkein tieto, kun taas muu informaatio toimitetaan suoraan motorisiin keskuksiin ja alitajuntaan. Koska tämä käänteinen informaation kulku aiheuttaa informaatiomäärien ja todellisen tietoisuuden koon välisen ristiriidan (suhde 1 : 107), voidaan puhua kielteisestä käänteisestä yhteydestä. Kielteisen käänteisen yhteyden sisältöön kuuluu myös muistin sisältö, jonka yhteistietomäärä on 10 e – 109 bittiä, minkä vuoksi voimme muistaa vain asteittain. Tietoisuuden rajoittuneisuus tekee mahdottomaksi kaikki ympäröivään maailmaan kohdistuvat tietoiset paranormaalit toimet, koska informaatiovirta tietoisuuteen ja sieltä pois on näin ollen rajoittunut vain elintärkeisiin tietoihin. Tietoisuuden kapea väylä päästää tietoisuuteen vain lyhytkestoisen ja pitkäkestoisen muistin sisältöä, muttei salli tiedon kertymistä alitajuntaan, ja lisäksi se estää suoran ja tarkoituksellisen pääsyn kerääntyneeseen tietoon, mistä voisi saada tietoja esim. menneisyydestä tai kosmoksen oikeasta tilasta.

Saavuttaaksemme suuren päämäärän, jonka asetimme itsellemme tämän opiskelun alussa, – saada mahdollisuus milloin vain vaikuttaa paranormaalilla tavalla ympäröivään maailmaan – on meidän ”laajennettava” tietoisuuttamme askel askeleelta, jolloin samanaikaisesti kasvaa myös tietoisuutemme kapasiteetti. Tämä tapahtuu ennen kaikkea henkisten harjoitteiden avulla, joiden avulla voimme saavuttaa viisi korkeinta tietoisuuden tilaa:

1. valvetietoisuus
2. valveuni
3. transsi
4. meditaatio
5. kosminen tietoisuus

Valvetietoisuus

Rajoittuneen tietoisuuden, joka on siis 16 bittiä sekunnissa, kautta tulee jatkuvasti tietoa ja tunteita tajuntaamme, jossa ne yhdistetään assosiaatioketjuiksi. Tietoisuutemme - n. 160 bittiä - on melko kuormitettu tästä tehtävästä. Jos haluamme tarkoituksella ja tietoisesti panna liikkeelle edistyneempiä toimia kuin jokapäiväiset askaremme - eli paranormaaleja toimia -, on aluksi vastaaville ajatusprosesseille vapautettava tilaa tietoisuudessa. Se onnistuu, kun noudattaa näitä neljää ohjetta:

a)     Niiden tunteiden poissulkeminen, jotka täyttävät suurimman osan tietoisuuttamme ja näin rajoittavat sen käyttökapasiteettia ja heikentävät sen toimintakykyä (harjoitus 2.1)

b)     Kehon värähtelyn harmonisointi, jolloin aivojen motorisiin keskuksiin tulee tilaa ja tietoisuuteen tuleva tieto kehon olotilasta vähenee (harjoitus 2.2)

c)     Tietoisuuden täyttäminen yhdellä tiedolla (yhdellä sanalla, yhdellä mantralla), jolloin tietoisuus ei enää voi ottaa vastaan ympäristöstä tulevaa informaatiota, eikä kehon tilasta tulevaa tietoa (harjoitus 2.3). Estetty tieto menee nyt suoraan alitajuntaan ja aivojen motorisiin keskuksiin.

d)     Tiedon yleistäminen yhdeksi kokonaisuudeksi, jolloin tietoisuuteen mahtuu enemmän tietoa ja tietoisuuden sisältö laajenee moninkertaiseksi normaalista 160 bitistä (harjoitus 2.4).

Niin valvetietoisuudessa tietoisuutemme koko laajentuu ja ajatustoimintamme nopeutuu. On siis saavutettu tila, jossa voi lakkauttaa tunteet milloin tahansa, harmonisoida keho viimeistä solua myöten sekä vastaanottaa vapaata maalimankaikkeuden energiaa yhtenäistämällä kehon värähtely vapaan maailmankaikkeuden energian kanssa.

Paranormaalit toimet valvetietoisuudessa eivät ole meille vielä mahdollisia, mutta valvetietoisuus on edellytys tälle. Niin kuin valveuni, johon me opimme menemään seuraavien luentojen harjoitusten avulla.

Transsissa aloitamme varsinaisesti paranormaalin henkisen vaikuttamisen ympäröivään fyysiseen maailmaan (psykokineesia), harjoittelemme selvänäköisyyttä, korjaamme telepaattiset yhteydet, materialisoimme, voitamme painovoiman ja saamme ensimmäiset kehosta irtaantumiskokemukset.

Meditaatiossa voimme muistaa edellistä elämäämme maassa ja liitymme arkaistisen alitajunnan sisältöön vahvistamalla tietoisuuden ja alitajunnan välistä yhteyttä. Psi -kykymme tulevat esiin niin voimakkaasti, että paranormaalilla toimintakyvyllämme ei ole enää rajoja.

Kosmisen tietoisuuden tilassa, lopultakin, voimme liittyä kaikkien maailmankaikkeudessa olevien asioiden tietoisuuteen. Mikään ei ole enää meiltä salassa, eikä mikään ole meille enää mahdotonta!

Katso harjoitukset

Sivun alkuun