Luku 26. Viisasten kivi

Tämän viimeisen parapsykologian luennon perusteema on mystinen ”viisasten kivi”. Alkemistit kaikkialla maailmassa ovat tuhansia vuosia etsineet kuumeisesti tätä mystistä eliksiiriä, jonka ansiosta ihminen pystyisi pidentämään elämäänsä sekä muuttamaan ja lisäämään evoluution hänelle määräämää aikaa.

Alkemistit korostivat, että heidän varsinainen päämääränsä oli kullan luominen eli epäjalon metallin muuttaminen jalometalliksi. Tämä oli loppujen lopuksi vain kielikuva, sillä kullan ymmärrettiin tarkoittavan elämää, pitkää sellaista, että elämän tarkoitusta. Tämä ajatus pakotti alkemistit etsimään, tutkimaan, kokeilemaan, kärsimään tappioita ja kilpailemaan tiedoista. Ja kuten laboratoriossa epäjalon metallin piti muuttuman jalometalliksi, piti ihmisen tulla korkeimmaksi olennoksi, joka jatkuvasti pyrkii lisäämään täydellisyyttään.

Jos verrataan alkemistien ”kullan tekemisen” prosessia elämän kehittymiseen Maan päällä, löydetään lähes täydellisiä yhtäläisyyksiä: alkumassasta syntyi monien vaiheiden kautta elämää, josta kehittyi ihminen nykyiseen muotoonsa, homo sapiens. Yksinkertaisista elämänmuodoista syntyi miljoonien vuosien kuluessa ”jalometallia” – henkinen, älyllinen, mielen omaava olento.

Tarkastelemme nyt tätä kehitystä ja yritämme tulkita elämän tarkoitusta sellaisena kuin se luonnollisesti virtaa elämän evoluutiossa. Ihmisen eli meidän tehtävämme tässä prosessissa on hyvin yksinkertainen ja kiistaton: meidän on kehityttävä yhä enemmän ja pidemmälle, on käytettävä täydellisemmin ihmisolemuksen mahdollisuuksia ja kehitettävä niitä sekä käytettävä niitä koko ihmiskunnan hyväksi. Jokaisen meistä on opittava ottamaan vastuu itsestään, lähimmäisistään ja koko maapallosta.

On monta mahdollisuutta ja tapaa selviytyä tehtävistään ja tarkoituksestaan: Voimme järjestää oman elämämme jo tunnustettujen periaatteiden mukaiseksi ja ottaa täyden vastuun. Voimme myös harjoittelevana parapsykologina tai psykologina neuvoillamme ja toimillamme auttaa lähimmäisiämme, jolleivät he pysty selviytymään elämästään tai heillä on ongelmia, jotka meille – koulutuksemme ansiosta – eivät ole ongelmia ja voimme siis auttaa ratkaisemaan ne.

Saavutettujen tietojen ylläpitämisen lisäksi voimme olla aktiivisesti yhteistyössä Instituutin kanssa ja auttaa rajatieteiden tutkimuksen syventämistä ja levittää näin ajatusten rikkautta.

Toinen tapa laajentaa tietojaan on opiskella lisäksi astrologiaa ja kirologiaa. Ne ovat hyvä lisä parapsykologian opintojen ohella, kun neuvotaan ja autetaan muita.

Viisasten kivi

Liekkien välkehtivä valo nuoli korkean kellarin seiniä ja toi mieleen helvetin esipihan. Tuli valaisi molempien alkemistien kasvot. He tarkkailivat herkeämättä kokeen edistymistä, käännekohtaa, joka oli koittava väsyttävien ja joskus ikävystyttävienkin kokeiden tuloksena.

”Lisää tulta!” – vanhempi alkemisti huudahti apulaiselle, joka seisoi palkeiden äärellä. Sulatusastia värjääntyi tummanpunaiseksi, kun narisevat palkeet puhalsivat paineella ilmaa.

”Lyijyä! Kolme annosta!” – alkemisti käski korkean hattunsa alta. Sitä koristi kultainen Ouroboros-käärmekuvio, jossa käärme syö omaa häntäänsä, mikä kuvastaa luonnon ja maailmankaikkeuden ikuisuutta ja syklisyyttä.

”Lisää elohopeaa! Mittaa reunaan asti!” – alkemisti käski nuorta apulaistaan. Kellari pullisteli kuumeista jännitystä. Muutaman hetken kuluttua ihmiskunnan ikuinen haave täyttyisi, epäjalosta metallista syntyisi kultaa. Kultaa! Kallisarvoista ja puhdasta kultaa, jota saadaan ehtymättömästä lähteestä. Basilius, kokenut alkemisti, joka oli kiertänyt maata ja oppinut paljon, opiskellut vanhojen mestareiden töitä, sellaisten kuten Adfars, Djafares-Sadiks, Alarabis, Albert Suuri, Roger Bacon, Basilius Valentinius, Arhippa von Nettesheim ja Paracelcus, oli nyt vakuuttunut siitä, että oli päässyt määränpäähänsä vaellettuaan pitkän ja vaivalloisen tien etsiessään viisasten kiveä.

Hänellä oli todellinen alkemistin pakkomielle, joka oli siis keksiä suuri, universaali parannusaine, Tinctura Physica, kuten Paracelsus sitä kutsui, kaikkein ylistetyin, himotuin ja äärettömän arvokas viisasten kivi.

Kullan saaminen oli vain yksi osa alkemistien etsintää ja kokeita.

Todellinen alkemian mestarinäyte oli hermeettisen evoluution ajatusten toteuttaminen: muuttaa epäjalo jaloksi, alhainen ylhäiseksi, epätäydellinen täydelliseksi, epämääräinen absoluuttiseksi.

Tämä suuri työ oli hyvin kokonaisvaltainen sisältäen materiaalisen, astraalisen ja henkisen tason. Materiaalisella tasolla se vaikutti kaikissa kolmessa maailmassa: kivi-, kasvi- ja eläinkunnassa, ja vaikutti näin erityisellä tavalla ihmiseen.

Siinä oli koko hermeettisen filosofian ydin (Hermes on kreikkalainen jumala, roomalaisilla se on Merkurius, joka on sama kuin egyptiläinen jumalolento Thot, viisauden jumala ja kaikkien jumalien kiistaton auktoriteetti, opiskelun jumala; Hermes Trismegistos – kolminkertaisesti suuri Hermes).

Basiliuksen sormet tarttuivat kunnioittavasti vyötäisille kiinnitettyyn nahkaiseen koteloon, jossa oli tislauspullo ja siinä maailman kallisarvoisinta ainesta: ”viisasten jauhetta”, oikeastaan viisasten kivi, josta kreivi de la Mar Trevizan kirjoitti:

”Jauhe on helposti arvokkaampaa kuin mikä tahansa jalokivi ja on mittaamaton rikkaus jumalan kunniaksi…”

Tämän kiven tai jauheen avulla mikä tahansa epäjalo metalli voitiin muuttaa transmutaatiolla (lat. mutare – muuttaa, vaihtaa) kullaksi, hopeaksi tai platinaksi. Lisäksi myöhemmin eläneet alkemistit ovat todenneet, että sen avulla voidaan kehittää ydinvoimaa, jos vain osattaisiin tehdä tarvittava laitteisto.

Basilius otti tislauspullon kotelosta – tämän rituaalin toimittivat vain kokoeneet alkemistit – ja heitti pienen hyppysellisen punaista jauhetta astiaan.

Hetkistä myöhemmin kaikui pamaus ja kirsikanpunainen, hehkuva piki alkoi kiehua ja nousi vaahtona. Sitten pihahti ja alkoi kärytä, kiehuva, pistävän höyryävä pilvi täytti kellarin ja peitti kaiken läpinäkymättömällä verhollaan.

Basilius ei hievahtanutkaan. Tuhannet ajatukset tulvahtivat hänen päähänsä ja samanaikaisesti hänet täytti outo tunne. Kaikki viimeisen neljän vuoden jännitteet hävisivät, kun hän kuvitteli edessään kohoavia kultavuoria, jotka kuuluivat vain hänelle tehden hänestä rikkaimman ihmisen, jota maa päällään kantaa. Hänen käskyjään tottelisivat kaikki keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat. Hänen sanastaan tulisi laki, jota kaikki noudattaisivat, oli kyseessä sitten ihminen tai eläin. Kullan ansiosta hänellä olisi rajaton valta, suurempi kuin kellään kuolevaisella.

Basilius katseli apulaistaan nuorta Konstantia, jonka punehtuneilla kasvoilla leikki liekin valo. Hänessä Basilius näki muutakin, jotain, mikä kauhistutti häntä: ahneus! Oliko se ahneutta kullan perään, tämän kallisarvoisen metallin, jota kaikki ihmiset himoitsivat? Kullan, jonka saamiseksi tehdään kauheimmat rikokset?

Oliko tämä sitä, mitä Basilius halusi? Haalia määrättömiä määriä kultaa hallitakseen sillä ihmisiä? Hän ajatteli vanhaa valaa, jonka oli antanut mestarilleen, suurelle Abraham Eliakselle. Hän vannoi käyttävänsä alkemian, salaisen tieteen tietoja ja taitoja ainoastaan ihmisten hyväksi. Hän lupasi olla vahingoittamatta ketään, auttaa kaikkia ja olla hyödyksi.

Miten tämän voi suhteuttaa kullaksi muuntamiseen ja sen tuottamiseen, kulta kun palveli vain oman edun tavoittelun päämääriä ja omaa rikastumista.

Basilius mietti ankarasti. Lähes sairaalloinen halu saada kultaa sumensi ja syrjäytti hänen alkuperäisen päämääränsä, mikä oli löytää ikuisen elämän eliksiiri, viisasten kivi.

Juuri tuolla hetkellä hän käsitti aiempien kokeidensa hyödyttömyyden. Hän painoi päänsä häpeissään. Hän ei enää kiinnittänyt huomiota astiassa kiehuvaan kultaan, eikä ympärillä oleviin esineisiin. Koko kellari sumeni hänen silmissään ja hävisi kokonaan. Hänessä alkoi muodostua epämääräinen ajatus, aluksi vielä epäselvä ja käsittämätön, mutta hän tunsi intuitiivisesti, että oli oikealla tiellä. Yhtäkkiä kaikki oli selvää ja oli hänen edessään kuin tarjottimella. Nyt hän tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä ja iloitsi siitä. Epämiellyttävä tunne, joka joskus nousi hänen sisimmästään ja painoi häntä, oli poissa. Se näytti kadonneen ikuisiksi ajoiksi, liuenneen pois.

- Isäntä, - Konstant kutsui huolestuneena – Isäntä!

Basilius ei reagoinut mitenkään.

- Kultaa! Me teimme sen!

Sananmukaisesti transsissa alkemisti nosti päänsä. – Niin, Konstant? Mitä sanoit?

Hölmistyneenä apulainen katsoi mestariaan, jonka käytöstä hän ei voinut ymmärtää. Kullan tekeminenhän oli yksi alkemistin elämän suurimpia hetkiä, kaikkien alkemististen pyrkimysten kruunu, minkä todistajaksi hän, nuori apulainen oli päässyt. Tämä oli jotain, minkä vuoksi tuhannet ihmiset häntä kadehtisivat. Oikeutetusti tai ei, se oli sivuseikka.

Mestari pysyi vaiti, eikä vastannut nuoruuden innoissaan olevalle apulaiselle, joka tuskin oli kykenevä argumentoimaan kriittisesti. Ymmärrettävää kyllä, sillä kun on päässyt niin lähelle määränpäätään, ei kukaan tai mikään pysty silloin pidättelemään.

Basiliuksen omassatunnossa syntyi näky: säihkyvän renkaan sisällä leijui ihminen, jonka ikää ja sukupuolta oli mahdoton sanoa. Käsissään hän piti kultaista kuutiota, joka taittoi valoa tuhatkertaisesti muuttuen lukemattomiksi valopisteiksi.

”Ooh, - Basilius voihkaisi, - se se on, viisasten kivi! Lopultakin saavutin elämäni päämäärän! Ei meidän kuulu etsiä kultaa ja tuottaa sitä. Ei, vaan jotain aivan muuta, arvokkaampaa. Tämän pitää olla elämän syntymisen etsintää, oman olemisen etsintää, oman todellisuuden etsintää.”

Elämän eliksiiri

Kaikki alkemistit – kiinalaisista Abman Barboon ja nykyajan alkemisteihin – ovat laittaneet ylimmäksi päämääräkseen löytää keinon luoda kultaa.

Kaikki myös tiesivät kullan kaksinaisen luonteen – maallisen ja taivaallisen. Kun sitä ensimmäisen kerran löydettiin Nubiasta n. 5000 vuotta sitten (n. 3500 eaa.), kutsuttiin sitä maan Auringoksi ja aurinko tarkoitti jumalaa.

Entinen ranskalainen ministeri ja kemisti Marcel Bertlod kirjoitti alkemiasta: ”Se perustuu moniin kokeisiin, jotka on tehty keskiajalla. Tämä tarkoittaa metallien kaivamista ja sulattamista sekä keinotekoisten jalokivien tekemistä. Tämän kaltaiset kokeelliset työt jatkuivat koko keskiajan ja niistä alkoi nykyaikainen kemia”. 200-luvulla eli Maria-niminen naisalkemisti, joka sai liikanimen ”juutalainen”. Hänen nimiinsä on laitettu tislausvälineiden keksiminen. Alkemistien aikakauden lopussa 1500- ja 1600-luvuilla, oli kaksi alkemistia, joka loivat perustan nykyaikaiselle kemialle: Paracelsus (1493 – 1541) ja Robert Boyle (1627 -1691). Paracelsus oli ensimmäinen alkemisti ja tutkija, joka alkoi tarkastella ihmisen elämää kemiallisena prosessina. Hän esitti vaatimuksen, että tämän prosessin väärä kehitys eli sairaudet poistettaisiin kemian avulla. Nykyään näin tehdäänkin, sillä jokainenhan on ollut lääkärillä ja saanut sieltä tabletteja tai rokotteen.

Kuva 1. Paracelsus.

Robert Boyle, “Salaisen tieteen kehityksen seuran” perustajan, kreivi Richad von Corkin nuorin poika, keksi ilman koostumuksen ja häntä voidaan pitää metodisten kemiallisten tutkimusten isänä.

Nykypäivään asti käsite ”alkemisti” yhdistetään kullan tekemiseen, vaikka tähän on vain osittain perusteita. Jotkut fanaattisimmista tutkijoista keksivät ”sivutuotteena” aineita, jotka osittain syrjäyttivät kullan. Esimerkkinä voi ensisijassa mainita alkemisti ja apteekkari Johann Friedrich Böttgerin, joka teki vuonna 1707 ensimmäisenä Euroopassa ruskean jaden väristä marmoria. Vuonna 1709 hänen onnistui tehdä valkoista marmoria, joka oli niin harvinaista ja arvokasta, että sitä pidettiin lähes kullan veroisena.

Näiden muutamien selkeiden poikkeusten joukossa suurinta osaa alkemisteista pidettiin yleisesti huijareina, epäilyttävien ja mystisten juomien, jauheiden ja mikstuuroiden valmistajina ja myyjinä, jotka myivät tuotteitaan kritiikittömille asiakkaille väittäen aineiden pidentävän elämää. Keskiajan ihmisten elinikä oli 35 vuotta, jolloin myös verrattain lyhyen eliniän pidentäminen kuulosti houkuttelevalta.

Kaikki alkemistit eivät päässeet käsiksi vanhoihin käsikirjoituksiin ja asiakirjoihin. Niissä olevien, joskus tarkkojenkin selostusten perusteella niihin vihkiytyneet pystyivät tekemään tutkimuksia, etsimään vastauksia ja tekemään kokeita. Elämän pidentämisen kutsumuksekseen kokevien alkemistien päissä tiukasti istuva ajatus perustella elämän tarkoitus tai poistaa kuolemattomuuden salaisuuden verho ilmeni usein groteskeina näkemyksinä ja metodeina. Ilmiö oli kuitenkin jokseenkin harvinainen ja syynä siihen oli suurimmaksi osaksi se, että Aristoteleen (384 – 322 eaa.) päätelmien ja oppien perusideaa ei ymmärretty. Aristoteleen ajatukset vaikuttivat erityisellä tavalla alkemian kehittymiseen. Hänen teesinsä mukaan yleisen materiaalisen maailman perustalla ei ollut mitään, mitä hän kutsui ”Prima Materiaksi” tai ”alkumateriaksi”, elämän perustaksi. Elämän perusta syntyi kaaoksesta, yleismaailmallisesta epäjärjestyksestä, mikä ei ollut ainetta, jolla olisi ollut oma, fyysinen olemus. Se oli kuitenkin muuttumaton todellisuus jatkuvasti muuttuvan materiaalisen maailman taustalla. Tämä elämän perustaa, jota adeptit (lat. adeptus – esim. salaiseen oppiin tai kullan tekemiseen vihkiytynyt, omistautunut) kutsuivat perusolemukseksi, muodostui tulesta, vedestä, ilmasta ja maasta. Näiden neljän ydinosan (elementin) piti sisältämän vielä viidennen quinta essentian – kiven, jota yleensä kutsuttiin viisasten kiveksi. Alkemisteille mielenkiintoisin ja olennaisin Aristoteleen teoria elämän perustasta oli muuntumisen ajatus. Tämän teorian mukaan jokainen elementti voi muuttua toiseksi sen sisältämien muiden elementtien ansiosta. Näin ollen tuli voi kuumuuden vaikutuksesta muuttua ilmaksi, ilma kuivuuden vaikutuksesta tuleksi. Tämän teorian mukaan elementti voi joutua muuttumisen kehään, esim. tulesta ilmaksi, ilmasta vedeksi, vedestä maaksi ja maasta jälleen tuleksi.

Alkemistit olivat vaikuttuneita Aristoteleen yrityksestä selittää maailmankaikkeuden olemusta sekä myös antiikin ajan korkeatasoisesta astrologiasta. Astrologia ja alkemia olivat niin tiiviisti yhteydessä toisiinsa, että monet alkemistit olivat myös astrologeja.

Jo aikojen alusta ihmiset ovat tutkineet taivasta yrittäen löytää selityksiä omaan elämäänsä ja planeettojen ajateltiin vaikuttavan ihmisen elämään. Ajan kuluessa Mesopotamiassa ja Kreikassa syntyi kokonaisvaltainen astrologinen järjestelmä, joka koski kaikkia jokapäiväisen elämän alueita.

Astrologian voi, okkultistisen kirjallisuuden ja alkemian teesien mukaan, yhdistää periaatteeseen: ”Niinkuin on ylhäällä, on alhaalla!” Tämä tarkoittaa, että kaikella maailmankaikkeudessa tai makrokosmoksessa on rinnakkaisilmiönsä Maassa tai mikrokosmoksessa. Kaikki toimii järjestäytyneesti, harmonisesti ja kaiken läpäisee universaali henki. Universaali henki sisältää maailmankaikkeuden salaisuuden, ja se oli sitä, mitä alkemistit yrittivät saada kiinni ja tiivistää viisasten kiveen.

Myös toisella puolella maailmaa – muinaisessa Kiinassa – alkemistit tekivät kokeitaan. On epäselvää, syntyikö alkemia lännessä ja levisi sieltä Kiinaan vai toisinpäin. On myös mahdollista, että alkemia kehittyi molemmissa paikoissa. Joka tapauksessa myös kiinalaiset etsivät kuolemattomuuden salaisuutta ja olivat vähemmän kiinnostuneita siitä, miten epäjalo metalli muutetaan kullaksi.

Kiinalaiset myös suhteuttivat maailmankaikkeuden makrokosmoksen ihmisen kehoon ja maailman mikrokosmokseen.

Ikuinen nuoruus

Palatkaamme takaisin Eurooppaan, 1300- ja 1400-luvun Pariisiin, jossa asui kirjuri Nicola Flamel (1330 – 1417 tai 1418), joka joidenkin säilyneiden kirjoitusten mukaan oli joko puhtaaksikirjoittaja tai notaari. Joka tapauksessa on todisteita, että hän tarjosi huoneita kirjureille. Hänet on haudattu Saint-Jaques de la Bucheryn kirkon hautausmaalle ja hautakiveen (nykyään Clunin museossa) on kirjoitettu, että hän perusti Pariisiin 14 sairaalaa, seitsemän kirkkoa ja kolme kuoroa.

Vuonna 1669 julkaistussa kirjassaan ”Hieroglyfikirja” Flamel kirjoittaa: ”Vanhempieni kuoleman jälkeen tein töitä puhtaaksikirjoittajana saadakseni leipää. Laadin listoja, laskuja ja tein toimeksiantona tulo ja menoarvioita. Kerran ostin kahdella guldenilla kirjan, joka on valmistettu nuoren puun kaarnasta ja siinä oli kultausta, se oli hyvin vanha ja erittäin suuri. Kirjan nimi oli ”Evgeni Abraham, ruhtinas, pappi, leeviläinen, astrologi ja filosofi”.

Flamel pyysi apua eräältä oppineelta juutalaiselta ja pyysi kääntämään kirjan. Hän oli innoissaan ja luki antaumuksella kirjassa esitetyt reseptit, määräykset, kokeet ja ehdotukset. Pian hänen onnistui (omien sanojensa mukaan) muuttaa suuri määrä elohopeaa kullaksi. Ystävät olivat tästä iloisia, sillä nyt hädin tuskin toimeen tuleva puhtaaksikirjoittaja tulisi varakkaaksi, ja voisi helposti pysyä sellaisena salaisten tietojensa avulla.

Hänellä oli mielessään kuitenkin jotain suurempaa kuin materiaalisten rikkauksien kartuttaminen, sillä kahden guldenin kirjan pääajatuksena oli, että adepti, ja vain se, joka tähtää puhtaisiin päämääriin, voi uskomattoman viisasten kiven avulla saavuttaa ikuisen nuoruuden – kuolemattomuuden salaisuuden.

Myöhemmissä kirjoituksissa on kirjoitettu, että tuntematon suojelija jätti Flamelille huomattavan perinnön. Hän ei halunnut tehdä siitä numeroa ja riskeerata mainettaan alkemistina, ja levitti huhuja (mikä selviää muista lähteistä), että hän tietää kullan valmistuksen salaisuuden.

Orientalisti Gustav Vail on sitä mieltä, että Flamelin salainen kirja on vain 1600-luvulla väärennös, joka on kirjoitettu Flamelin tietojen perusteella.

1700-luvulla kiinnostus Flamelia kohtaan nosti päätään. Ranskalainen lääkäri Paul Luka, joka matkusti idässä 1699 – 1705, muistelee kirjoituksissaan, että turkkilaisessa luostarissa hän tutustui korkeastioppineeseen dervissiin, joka olisi voinut ulkonäöstä päätellen olla 30 vuotias, mutta oli oikeasti yli 100 vuotias. Dervissi kertoi viisasten kiven ihmeellisestä voimasta, jonka ansiosta voi helposti elää 1000 vuotiaaksi. Hän kertoi lisäksi, että kolme vuotta aiemmin hän tapasi Itä-Intiassa tuntemattoman Nicola Flamelin ja keskusteli tämän kanssa.

Kreivi de Saint-Cermen (1710 – 1784), joka tunnetaan seikkailijana ja pappina, kertoi aikalaisilleen, että Flamel ei missään tapauksessa kuollut 1400-luvulla, sillä hän oli tavannut tämän henkilökohtaisesti.

Alkemian taide, viisasten kiven, ikuisen elämän antavan salaisen elämäneliksiirin etsintä juontuu Hermes Trismegistoksesta. Hänen oletetaan kirjoittaneen salaiset ”Tabula Smaragdina” –taulut, jotka ovat smaragdia. Ne löydettiin oletettavasti Keopsin pyramidista ja maagisten ohjeidensa lisäksi olivat Hermeksen testamentti. Satojen vuosien ajan taulujen tekstin ajateltiin olevan ohjeet metallin muuttamiseksi, mutta olivatkin luultavasti väljiä maagisia ohjeita.

Alkemian vakavuus on usein kiistetty, osittain oikeutetustikin, sillä toisaalta alkemiassa on tehty kokeita kullan saamiseksi, toisaalta on etsitty elämän eliksiirin (elixier vitae) reseptiä, jonka avulla voi pidentää ihmisikää loputtomasti. Koska kumpikaan näistä tavoitteista ei ole toteutunut, katsotaan kaikki alkemistiset yritykset hyödyttömiksi ja mielipuolisiksi, eikä niitä ole otettu todesta.

Joka tapauksessa on kiistatonta, että alkemistit tehdessään vaativia kokeitaan ovat onnistuneet löytämään joitakin uusia asioita. He keksivät potaskan, rikkihapon, suolahapon, antimonin, fosforin, sinettilakan ja erilaisia seoksia. He keksivät myös ruudin ja eurooppalaisen posliinin sekä tekivät lääketieteen aluella suuria löytöjä.

On hyvinkin mahdollista, että alkemia oli alun perin käytännöllisempää ja päämäärätietoisempaa toimintaa, mutta myöhemmin ja ennen kaikkea keskiajalla alkemia yritti löytää elämän salaisuuden erityisellä tavalla eli sekoittamalla, jakamalla, muuttamalla ja jalostamalla aineita.

On epäselvää, mitä alkemiassa oikein on keksitty. Monissa tarinoissa kerrotaan, että elämän eliksiiriksi kutsuttiin uutetta, joka oli kullan värinen tai siihen oli sekoitettu kultaa ja uutteen oletettiin pidentävän elämää. Yleensäkin juoksevaa kultaa pidettiin yleislääkkeenä, kuten sulatettuja jalokiviäkin (timantteja, rubiineja, smaragdeja), mikä oli vallitseva ajatus ennen kaikkea antiikin aikoina.

Loputon koe

Elämän eliksiiriä ei löydetty antiikin aikoina, eikä vielä meidänkään päivinämme, muutenhan sitä jo todennäköisesti käytettäisiin, ja siitä olisi ohjeita ja jopa tutkittua tietoa.

Joka tapauksessa on olemassa erilaisia mielipiteitä siitä, mikä oikeastaan on elämän eliksiirin perusolemus: onko todellakin olemassa aine ikuisen elämän ja kuolemattomuuden saamiseksi tai juoma, joka pidentää ihmisen elämää normaalia biologista elämää pidemmäksi. Paracelsus kirjoitti: ”Viisasten kivi puhdistaa ja jalostaa ihmiskehoa ja tuo siihen uusia, nuoria voimia”.

Juuri Paracelsus, suuri lääkäri ja tutkija 1500-luvulla, oli se, joka johti alkemian tuhoon (ehkä vahingossa) ja samalla loi pohjan kemian kehittymiselle, eli johdatti maagisen alkemian vakavasti otettavaksi tieteeksi. Hän oivalsi alkemian mystiset ja käytännölliset näkökulmat uudella vallankumouksellisella tavalla ja hylkäsi yritykset muuttaa metalli kullaksi. Järkähtämättömästi Paracelsus ilmaisi ajatuksensa, että mystisen alkemian perimmäinen tavoite on kehittää sielun mystisiä voimia ja käytännöllisen alkemian perimmäinen tavoite on luoda lääkkeellisiä aineita.

Tämä ajatus vaikutti alkemisteihin koko Euroopassa. Monet mestarit epäonnistuivat yrityksissään harjoittaa molempia. Siksi monet heistä poistuivat kellareistaan keskittyäkseen täysin henkiseen kehitykseensä, toiset vapautuessaan vaivalloisesta viisasten kiven etsinnästä alkoivat tehdä kokeitaan rakentavasti, minkä seurauksena tehtiin monia uusia ja merkittäviä löytöjä.

Vielä oli kuitenkin paljon järkkymättömiä maageja, taikureita ja pseudotutkijoita, jotka eivät uskoneet ja jotka hellittämättä pitivät kiinni tavoitteestaan. Prima materiaa eli elämän perusmateriaa (tai se, mitä he saivat siitä) he halusivat tislata tislauspullossa (nk. munassa) ja muuttaa sen viisasten kiveksi kuumentamalla. He toivoivat, että - jos mahdollista - se sisältäisi sitä ainesta, joka muodostaa viisasten kiven. Alkemistien vertauskuvallisessa kielessä, jossa usein sekoittuivat symbolinen ja alatyylinen kieli, se tarkoitti: ”Kivi kuoriutui munasta”.

Luomistyössä oli käytävä seitsemän pitkää vaihetta saadakseen mystistä ja himottua ainetta. Kaikilla alkemisteilla ei riittänyt malttia, energiaa ja keinoja omistautua perusteellisille tutkimuksille sekä vastustaa vaikeuksia ja aloittaa aina alusta. Monet pettyivät ja monet olivat sellaisessa asemassa ja toivat julki sellaisia ajatuksia, että heidän toimintansa asettui kyseenalaiseksi.

Nyt katsomme asiaa Kiinasta päin. Kiinalaiset alkemistit, taolaiset, joiden perustaja oli Lao Tsi (eli 500-luvulla eaa.), keskittyivät myös elämän pidentämiseen.

Taolaisten kuolemattomuuden resepti koostui aineista, jotka meistä länsimaalaisista vaikuttavat kovin eksoottisilta: kurjen munia, persikoita, kilpikonnalientä ja ”kuristetun apinan vanhaa sitkeää lihaa!” Kaikki tämä sekoitetaan kovien / kiinteiden mineraalien kanssa, jotka ovat tulenkestäviä ja lahoamattomia.

Taolaiset pitivät pitkäikäisiä aineita erittäin toimivina nuorentamisen ainesosina ja siksi esim. haitallista ruokaa, kuten yrttejä, syötiin vain kun oli pakko ja silloinkin inhoten.

Vakuuttuneina siitä, että keinotekoiseen kultaan on kätkeytyneenä maagisia voimia he kokeilivat kaikkea saadakseen esim. elohopeasta kullan tapaista seosta. He olivat nimittäin varmoja, että saavat kuolemattomuuden vasta, kun syövät ja juovat astioista, jotka on valmistettu näistä seoksista.

Englantilainen fransiskaanimunkki, matemaatikko, kemisti, fyysikko ja astrologi Roger Bacon (1214 – 1292), joka oli ensimmäinen kemian metodeja kehittänyt eurooppalainen, oli hyvin älykäs ihminen. Hänen nimiinsä on kirjattu monia keksintöjä ja löytöjä. Bacon oli sitä mieltä, että alkemian avulla voidaan saada kultaa ja että siitä valmistetut uutteet pidentävät ikää. Keinotekoisesti saatu kulta oli suositeltavampaa, koska oikein sulatettuna siihen tulisi uskomattomia ominaisuuksia. Bacon mainitsee vielä joitakin välttämättömiä aineksia sekä ”poron sydämessä kasvaneen luun”.

Ei ole vahvistettu, että tämän juoman käyttö olisi ollut hyväksi, mutta joka tapauksessa pystymme nykyään toteamaan, että jopa korkeasti oppinut Roger Bacon ei itse päässyt irti alkemian pauloista ja elämän pidentämisen hysteriasta.

Samoin ajatteleva oli myös kreivi Saint-Germain, monitaitoinen, arvoituksellinen persoona, joka myös eli pitkän elämän. Hän oli suosittu sekä ruhtinaiden piirissä, henkilökohtaisessa elämässä että myös korkea-arvoisten naisten keskuudessa, missä hän loisti tiedoillaan ja taiteellaan. Hän osasi pitää lähellään paljon ihailijoita ja suojelijoita. Saint-Germainin huhutaan myös pystyneen tekemään kultaa, vaikka todisteita tästä hän ei jättänyt. Tässä siis tarkoitetaan hänen löytämäänsä ”elämän eliksiiriä”, josta kirjoitti jopa lontoolainen lehti ”Cronicle” vuonna 1760. Hänen löytönsä eivät kuitenkaan suojelleet häntä vankilalta, johon hänet suljettiin, koska englantilaiset pitivät häntä jakobiinina. Kullan saamisen ajatukseen oli jumiutunut myös kemian assistentti Franz Tausend, joka 1930-luvulla teki omia kokeitaan oman kemiallisten aineiden koostumuksen teoriansa pohjalta. Hänen teoriassaan sekoitetaan ja yhdistellään kreikkalaisen filosofin Pythagoraan sekä venäläisen kemistin Medelejevin ajatuksia vuodelta1868.

Tausend teki ajatuksistaan kirjoitelman ”180 ainetta, ominaispainot ja harmonisten jaksojen järjestelmään liittäminen”. Työssään hän väitti, että materiaa voi ohjailla, että lisäämällä aineeseen huolellisesti valittua toista ainesta, voi sen värähtelytaajuutta muuttaa. Lisäksi teoksessa todistetaan, että hän teki kerran 10 kg kultaa, muttei pystynyt toistamaan prosessia, jolloin häntä syytettiin valehtelusta ja hänet suljettiin 4 vuodeksi vankilaan.

Tuolloin 1930-luvulla Lontoossa toimiva osteopaatti (kreikk. Osteo – luut, luusairauksien asiantuntija) Archibald Cochrane yritti luoda ns. ”kultavoidetta”, josta monet alkemistit ovat puhuneet. Hän väitti onnistuneensa keksimään elämän eliksiirin, viisasten kiven, aineen ihmisille ja metalleille. Cochrane kuoli Lontoon pommituksissa ja vei salaisuutensa mukanaan hautaan.

Kuva 2. Pietro Longi, alkemisti (n. v. 1775).

Yksi aikamme kuuluisimmista alkemisteista oli ranskalainen Arman Barbo, joka kirjoitti kirjan ”Tuhannen huomisen kulta”. Barbo työskenteli ainoastaan astrologisesti tarkkaan laskettuna aikana. Monien kokeiden ja tutkimusten jälkeen hänen onnistui saada nestemäistä ainesta, jota hän kutsui kasvikullaksi. Tämä oli eliksiiriä, joka näytti toimivan homeopatian perustein, joissa pieni annos vaikuttaa. Freiburgilainen lääkäri Ruth Hillringhaus oli vakuuttunut kasvikullan parantavasta vaikutuksesta ja väitti, että oli onnistunut sen avulla parantamaan vaikeasta skleroosista kärsineen naisen.

Yhteenvetona voi sanoa, että nykypäivään mennessä ei ole ilmaantunut sataprosenttista todistetta kullan tuottamisesta muuntamisen (transmutaation) kautta tai muillakaan molekyylimuunnoskeinoilla. Alkemistien yritykset selvittää ihmiskunnan hisrtoriaa ovat täynnä mitä sekavampia ja hämärämpiä tietoja alkumaterian olemuksesta.

Ei voida kuitenkaan jättää huomioimatta, että jotkut alkemistit meidän yhä ”maagisiksi” kutsumiemme aineiden avulla, pystyivät saamaan käsityksen siitä, mitä me nykyään vasta olemme keksimässä tarkkojen kokeiden avulla – eli alkemistien ajatukset kuuluvat luokkaan ”erittäin salakielinen”. Metallien syntyminen ja niiden muuttaminen ”seitsemän vaiheen” kautta kullaksi oli samaa kuin ”seitsemän vaihetta ihmisen vanhenemiseen” tai sielun matka taivaalla läpi ”seitsemän planeetan sfäärin”.

Elämän eliksiirin eli viisasten kiven tai jauheen etsintä ohjasi alkemistien toimintaa vuosituhansien ajan, muttei tuottanut tulosta.

Asetamme ”kultaisen veden” eli salaisen eliksiirin tilalle vielä selvittämättömän elämän arvoituksen, salaisen materian tai energian, elämän alkuaineksen yleensä, jolloin tulokseksi saadaan, että kaiken aikaa taustalla on ollut puhe ihmisen oman tien etsinnästä, hänen alkuperästään, elämän tarkoituksesta ja ihmisen paikasta maailmankaikkeudessa.

1950-luvulta lähtien näitä etsintöjä ovat jatkaneet nykytieteiden edustajat käyttäen apuvälineitä, joita osittain käyttivät alkemistitkin ”taikaluolissaan”. Nykyään vain käytetään metodisempia ja tieteeseen perustuvia menetelmiä.

Alkumaa tislauskolvissa

Amerikkalainen tiedemies ja biokemisti Stanley Miller harrasti 1950-luvulla myös astronomiaa ja tarkkaili Jupiteria, Saturnusta ja Uranusta. Spektroskoopin avulla hän sai selville, että Jupiterissa on ammoniakkia ja metaania, Saturnuksessa enemmän metaania ja vähemmän ammoniakkia kuin Jupiterissa ja että Uranuksessa on metaania. Jupiterissa ja Saturnuksessa oli yhtä paljon vetypilviä.

Näiden huomioiden perusteella Millerille tuli mielikuva Maasta kolme miljardia vuotta sitten. Jo silloin planeettamme oli iältään nuori aikuinen. Se oli aluksi tulikuumaa kaasua ja sitten sulavien ainesten jokia sekä kuplivia nestevirtoja. Vuosisatoja jatkuneet kuumat virrat kasaantuivat kiehuviin, möyryäviin meriin ja niistä kasvoi kuonasaarekkeita, jotka lohkeilivat ja kasvoivat uudestaan. Syntyi hirvittäviä myrskyjä ja pimeydessä pauhasivat lämpimät virrat, joita valaisivat vain salamat.

Ei ollut ilmaa, jota olisi voinut hengittää, ei ollut vapaata typpeä tai happea. Oli vain metaania (jota on mm. soilla ja kaivoksissa). Se on yksinkertaisin hiilen ja vedyn kylläinen yhdiste, tuoksuton ja väritön. Se muodosti kaasukehän yhdessä tukahduttavan myrkyllisen ammoniakin kanssa.

Tässä kaasukehässä, jota tuhansien vuosien ajan läpäisivät taukoamatta sähköpurkaukset, ja jossa raivosi jatkuvasti myrsky ja rajuilma, syntyi elämä.

Aiemmin tulessa ja hehkuvissa virroissa, ei ollut mitään sijaa elämälle, joka ilmestyi vasta tuhansien vuosien kuluttua. Sitä olivat eliöt, jotka kantoivat mukanaan miljoonien vuosien kehitystä, polypeptidiketjuja, suurimolekyylisiä valkuaisaineita, jotka kykenivät monimutkaisella aineenvaihdunnallaan monistamaan nukleoproteiinia.

Miller tunsi, että hänellä oli seinä vastassaan. Öisin hän istui pöytänsä ääressä ja teki yhä uudestaan hahmotelmia uudesta laitteistosta, joka koostuisi lasista, vahasta, kumikaapelista ja sähköjohdoista.

Hän näki kuvitelmissaan edessään alkumaan, jättiläismäisen pallon, josta purkautuu höyryä ja jota salamat halkovat ja joka pyörii auringon ympäri maailmankaikkeudessa. ”Lasilelun” olisi siis näyttettävä tältä.

Eräänä yönä asia kirkastui hänelle ja hän keksi lopultakin sopivan menetelmän kokeelleen. Piirtäessään hahmotelmaa puhtaaksi, hänet valtasi voitokas tunne. Lopultakin se löytyi!

Laite ei kuitenkaan täyttänyt odotuksia, eikä millään pystynyt vastaamaan alkumaan todellisia olosuhteita. Sen piti olla tarpeeksi pieni ja loppujen lopuksi se tuotti enemmän vaivaa kuin oli hyödyksi. Laitteiston piti olla suljettu putkijärjestelmä, josta poistettiin ilma, sillä alkumeren ja alkuilmakehän kopiot tulisivat olemaan vettä ja pieniä määriä vetyä, metaania ja ammoniakkia.

Vaikkakin vesihöyry esti mikrobien synnyn, joiden aineenvaihduntatuotteet vääristäisivät kokeen tuloksen, mikro-organismien oli mahdollista päästä seokseen tahattomasti jo ennemmin. Miller mietti desinfiointiaineen lisäämistä.

Miller ajatteli kolmea vaihtoehtoa, joista ensimmäinen oli, että sallitaan yliluonnollisen elävän, elämää luovan voiman läsnäolo. Jumalainen luomisprosessi, joka sotkeutui yhden ainoan hetken materiaan ja energiaan; jokainen hedelmöityksen hetki on jumalan luomus.

Toinen vaihtoehto oli, että elämä syntyi Maa-planeetalle ”maailman eetterin” kautta. Elämän alkiot tulivat kosmoksesta meteoriiteilla tai säteilypaineella.

Kolmas vaihtoehto oli, että elävä materia syntyi elottomasta. Jos nykyään on mahdotonta spontaani elävän aineksen syntyminen, sillä bakteerit tappavat syntyvän elämän heti, ei se lainkaan todista sitä, että aikaisemmin elävä ei ilmestynyt spontaanisti elottomasta.

Maan muodostuminen alkoi, jolloin erilaisista hiilen ketjuista, hiilen atomeista, jotka liittyivät ketjuiksi, jonoiksi, renkaiksi ja laajoiksi erittäin lämpimiksi meriksi, syntyi yksinkertaisin nukleoproteiini, geeni.

Alkumeret olivat erikoisia laboratorioita ja vain siellä molekyylien oli mahdollista yhdistyä ja siellä lopulta yhdistyivät nukleiinihappo ja proteiini.

Miller yleisti asian, että on olemassa n. 25 erilaista aminohappoa. Elävien solujen protoplasma ali alkulima koostui pääasiassa valkuaisaineista, joissa aminohapporenkaat liittyivät ketjuiksi. Jos on olemassa vain 25 erilaista aminohappoa, on aminohappojen keskinäinen sijainti ja järjestys ratkaisevaa.

Jos polypeptidi koostuu 18:sta aminohaposta, voi niiden sijainti molekyylissä olla radikaalisti erilainen. Erilaisten jonojen määrä voi olla tällöin triljoona (1018). Tällöin käsillä on vasta osa valkuaisainetta, mutta se ei ole vielä elämä. Valkuaisen voi helposti jakaa aminohappoihin, mutta aminohappoja on vaikea yhdistellä valkuaiseksi.

Montako vuotta hänen pitäisi odottaa, että sattumalta syntyy korkeasti kehittynyt valkuaisaine? Se olisi luku, jossa on 10 miljardia nollaa. Maailmankaikkeus elää vain 15 tai 20 miljardia vuotta, luku, jossa on vain 9 tai 10 nollaa, mutta ei 10 miljardia nollaa. Onko siis niin, että Maa oli vielä liian nuori, että siellä muodostuisi elämää? Oli lisäksi sekä epärealistista että käytännöllisesti mahdotonta odottaa aminohapon sattumanvaraista syntymistä.

Meitä ei ollut silloin vielä…

Stanley Miller toivoi saavansa aikaan keinotekoisessa purkausten läpäisemässä kaasukehässä orgaanisia happoja, ja parhaassa tapauksessa hänen onnistuikin saada aikaan pieniä aminohappotiivistymiä.

Niiden ilmaantuminen tislauspulloon oli jo uskomaton ihme ja täydellinen voitto. Vielä 10 vuotta aiemmin tavallisilla kemiallisilla keinoilla niitä ei pystytty eristämään. Vain muutama vuosi ennen koetta keksittiin vallankumouksellinen analyyttinen menetelmä, kromatografia, jonka ansiosta onnistui eristää jakautumaton ainesten seos, eli hajottaa aines alkutekijöihinsä.

On kuitenkin yllättävää, että Stanley Miller onnistui yleensäkään toteuttamaan kokeensa saadakseen alkumaata elämän rakennuspalikoista, jolleivät häntä edeltäneet ”tiedeälyköt” (alkemistit?) pyrkineet erottamaan pieniä ainesosia seoksista ja tehdä niitä näkyväksi.

Nykyään voi itsenäisesti hyvässä koulun laboratoriossa tehdä Stanley Millerin kokeen, joka todistaa elämän syntymisen elottomasta materiasta, ks. harjoitus 26.1 Millerin koe.

”Elämän kulta”

Alkemistien viisasten kiven etsintä – käytännössä siis kullan etsintä – oli itse asiassa aina elämän tarkoituksen, ihmisen alkuperän ja evoluution tarkoituksen etsintää. Näin ollen ei ole yllättävää, että alkemistien menetelmät ja tulokset ovat monessa yhtäläiset Stanley Millerin toimintamallien ja kultaisen nesteen kanssa.

Miller yritti selvittää elämän syntyä ja löysi kultaisen veden, alkemistit yrittivät saada kultaa ja huomasivat olevansa elämän synnyn selvittämisen tiellä.

Sulkeutuiko ympyrä vai onko vuosisatoja jatkunut kullan ja elämän tarkoituksen etsintä vain sisäsyntyinen mekanismi ihmisessä?

Sana kulta tarkoittaa kielenkäytössä kaikkea arvokasta, hyvää ja ylevää. On ihmisiä, joilla on kultainen sydän, lehdissä kirjoitetaan kaupungeista, joissa asuu kultaisia ihmisiä ja usein tuntuu, että edessä seisova henkilö - lapsi tai aikuinen - on kultainen.

Kullasta ajatellaan nykyään samaa kuin ennenkin, että se on erittäin arvokas metalli, joka on korkeammalla paikalla kuin mikään harvinainen ja arvokas metalli ikinä. Tämä johtuu todennäköisimmin sen koostumuksesta, mutta ehkä sitä enemmän sen ulkoisesta loisteesta, sillä huolellisesti kiillotettuna ja hiottunahan se loistaa kuin aurinko. Aurinko on ollut ihmisten elämässä, mytologiassa, uskonnoissa ja kaikenlaisissa seremonioissa aina erittäin tärkeässä roolissa. Sitä on pidetty ennen kaikkea elämän antajana, elämän valona ja elämän voimana.

Siitä huolimatta, että kulta on yksi harvinaisimmista metalleista, löydettiin sitä ensimmäisen kerran jo Nubiasta. Jos kaikki sitä seuraavien viiden vuosisadan aikana kaivettu kulta sulatettaisiin yhdeksi, tulisi siitä kuutio, jonka sivut olisivat 15 m pituiset.

Alkemiassa oli siis kaksi suuntausta: ensimmäinen etsi viisasten kiveä, toinen – salaisempi – pyrki löytämään selityksen elämän tarkoitukselle ja myös elämän pidentämiselle. Metallin muuntaminen oli vain symboli sille, että ihminen muuttuisi täydellisemmäksi olennoksi opiskelemalla luonnon mahdollisuuksia. Ensimmäisten joukossa tämän tunnusti sveitsiläinen psykologi Jung, jonka mielestä alkemia oli enimmäkseen nykypsykologian, ei kemian, edeltäjä. Kirjailija Colin Wilson luonnehti alkemistista tutkimusta ”ihmisten yritykseksi liittyä halutessaan voiman lähteeseen, hengen syvyyksien merkitykseen ja päämääriin sekä saavuttaa jokapäiväisen tietoisuuden kaksinaisuus ja monimerkityksisyys”.

Kysymys, miten elämä syntyi, askarrutti sekä biokemisti Milleriä, että alkemisteja, jotka tuhansia vuosia ennen häntä tekivät tutkimuksiaan. Vastausta kysymykseen ei ole tullut. Tietomme elämän luonteesta Maan päällä antavat viitteitä nykyisen biosfäärin synnystä.

Alkemian lähtökohta oli, että kaikki metallit muuttuvat pikkuhiljaa kullaksi ollen näin ”potentiaalista” kultaa, ja että ihminen voi kehittää kokonaisen rykelmän keinoja nopeuttaakseen muuntumista. Alkemian harjoittaminen ei tarkoittanut itsensä jumalan asemaan asettumista, vaan metaforallisesti kätilönä toimimista. Metodina / Tehtävänä oli erottaa karkea hienosta, saataisiin kultaa, joka oli piilossa syvällä lyijyssä. Esim. mestari Eckhard kirjoitti 700-luvulla: ”Kupari on rauhan tilan ulkopuolella, kunnes muuttuu kullaksi”. Yksinkertaisesta tulee ylevää, vähemmän arvokkaasta arvokasta, eikä vain elottomasta materiasta, vaan kaikesta elävästäkin. Tarkastelemme lähemmin elämän kehittymisen historiaa, jotta ymmärtäisimme elämän syvimmän merkityksen.

Elämän synty

Ennen kuin elämän näytelmä oli voinut alkaa, oli rakennettava näyttämö ja järjestettävä sinne statisteja.

Näyttämö oli vielä nuori Maa, joka syntyi 4,6 miljardia vuotta sitten kosmisesta pölystä koostuvasta, hehkuvasta kaasupallosta. Muutamien satojen miljoonien vuosien aikana Maa jäähtyi niin, että se tiivistyi ja sen syvänteisiin alkoi kerääntyä vettä, joista muodostui erikokoisia meriä ja valtameriä.

Statisteja olivat kaasut, jotka pursuivat maasta ja muodostivat ensimmäisen kaasukehän vesihöyryn (veden kristalleista, mineraaleista) kanssa, minkä ansiosta vapaan veden määrä kasvoi. Kaasu oli enimmäkseen metaania, hiilioksidia, hiilimonoksidia, ammoniakkia, typpeä (nitrideistä) ja rikkivetyä (sulfideista) sekä vedestä huuhtoutuneita kemiallisia elementtejä, epäorgaanisia suoloja ja fosfaatteja.

Tällä elämän näyttämöllä, joka ei ollut muuta kuin valtava kemian laboratorio, esitettiin ensimmäinen näytös: epäorgaanisten aineiden muuttuminen orgaanisiksi eli eläviksi.

Koska alkukaasukehässä ei ollut juuri lainkaan vapaata happea, pystyivät eri kaasut olemaan häiriöttä vuorovaikutuksessa keskenään (kemian tunneilta on tuttua, että happi on tuhoisa ja myrkyllinen kaasu, jonka vaikutukselta me ja muut eliöt puolustaudumme monimutkaisin kemiallisin ja fysikaalisin keinoin) ja muodostamaan sivutuotteina aminomappoja, puriinia, pyrimidiiniä, sokeria, lipidejä ja muita hiilen yhdisteitä. Tähän ehdottomasti tarvittava energia saatiin auringon ultraviolettisäteilystä - jonka vaikutusta suojaava otsonikerros ei ollut vielä pehmentämässä - kosmisesta säteilystä, jatkuvista rajuilmoista ja kaasukehän sähköpurkauksista sekä gammasäteistä, jotka säteilivät yhä vielä radioaktiivisista lähteistä.

Jatkuvien sateiden seurauksena elottomat orgaaniset yhdisteet joutuivat veteen, missä ne yhdessä liuenneiden epäorgaanisten aineiden kanssa muodostivat sen aineksen, josta elämän oli mahdollista syntyä.

Tällä tavoin yksinkertaiset molekyylit pystyivät muuttumaan monimutkaisemmiksi proteiineiksi ja nukleiinihapoiksi muodostaakseen vieläkin osittain tuntemattomin keinoin ensimmäiset elävät, lisääntymiskykyiset solut.

Nämä ensimmäiset oikeat ”elävät olennot” olivat luultavasti heterotrofisia eli toisenvaraisia (kreikk. heteros: toinen, muodostuminen toisella tavalla, trophic: ravinto; rajoittunut orgaaniseen ravintoon), jotka käyttivät ravinnokseen ja energianlähteenään jo valmiita hiiliyhdisteitä ja pikku hiljaa kehittivät kykyä tuottaa yksinkertaisista yhdisteistä monimutkaisempia ravintoaineita.

Lopulta syntyivät autotrofit eli tuottajat (kreikk. autos: itse, itsensä ravitseva), jotka käyttivät ravinnokseen vain ilmakehässä olevaa hiilidioksidia ja typpeä. Oletettavasti ne saivat energiansa – kuten jotkut bakteerit nykyään – epäorgaanisten mineraalien kemiallisesta energiasta. Tällainen kemiallinen synteesi ei ole niin monimutkainen kuin vihreiden kasvien fotosynteesi (vihreät kasvit kehittyivät fotosynteesiin kykenemättömien autotrofien levistä).

Autotrofit mahdollistivat eläinten elämän kehittymisen: niiden ruuansulatuksen jätteenä vapautui happea, joka on välttämätöntä kaikille kehittyneemmille olennoille ravinnon saamisen ja elintoimintojen ylläpitämisen kannalta.

Evoluution alku

Miljardi vuotta Maan syntymisen jälkeen oli sen päällä jo valtava määrä primitiivisiä eliöitä. Meille ne ovat tulleet tutuiksi monista maanosista löytyneistä fossiileista (lat. ”ylös kaivettu”, elävää alkuperää oleva kivettymä).

Joissakin näistä muinaisista kivettymistä on havaittu mikrobeja, joissakin yksinkertaisia leväkasveja. Molemmat ovat yksinkertaisia yksisoluisia elämänmuotoja. Suurin osa nykyisistä elävistä eliöistä on paljon monimutkaisempia. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa vain kastemato, joka koostuu miljardeista soluista puhumattakaan ihmiskehosta, joka on kehittynein elämänmuoto. Se koostuu 60 triljoonasta solusta ja jokainen yksittäinen solu sisältää 10 000 kertaa enemmän molekyylejä kuin on tähtiä Linnunradalla.

Jopa yksittäinen solu on evoluution edistynyt muoto. Solu on lyhyesti sanottuna erittäin monimutkainen kemiallinen tehdas, jossa elämän peruselementit yhdistyvät DNA:han ja muihin kooltaan suuriin molekyyleihin.

Tässä tehtaassa tuotetaan raaka-ainetta eli mikromolekyylejä, esim. aminohappoja, jotka muuttuvat siellä makromolekyyleiksi esim. DNA ja valkuaiset, jotka sitten uudestaan lähtevät solusta.

Kun Maa oli kolmen miljardin vuoden ikäinen, joihinkin soluihin kehittyi jotakin aivojen tapaista; pieni alue solun keskellä, joka sääteli kaikkia kemiallisia prosesseja. Kaikki solun tärkeät DNA-molekyylit olivat tässä solun ytimessä, tumassa.

Nykyään tiedämme tarkasti, että ensimmäisestä kehitysaskeleesta elämän ja ensimmäisten ”aivollisten” solujen syntymiseen meni kaksi miljardia vuotta keskeytymätöntä evoluutiota. Korkeastikehittyneen elämän ilmestymisen jälkeen evoluution vauhti kasvoi jyrkästi.

Aluksi elävien solujen populaatio jakautui kahteen osaan: toisista tuli kasvien kaltaisia, toisista eläinten kaltaisia. Kasvisolut syntyivät ensin. Ne pystyivät lehtien klorofyllin avulla muuttamaan auringon valon elämän energiaksi. Klorofylliä sisältävät solut tarvitsivat elääkseen vain auringon valoa, ilmaa ja vettä. Näiden peruselementtien yhdistelmän sekä suolojen ja muiden veteen liuenneiden ainesten turvin ne muodostivat ”molekyylitiiliä”, jotka ovat välttämättömiä niiden kasvulle.

Kasvisolut tuottivat kasvujätteenään suuret määrät happea, niille tappavaa myrkkyä. Ne poistivat sitä itsestään ja se päätyi kaasukehään.

Pian tämän jälkeen kehittyi soluja, joiden rakenne poikkesi kasvisoluista. Ne pystyivät absorboimaan ”myrkyllistä” happea ja käyttämään sitä hyödykseen. Niiden energianlähde oli happi, ei auringon valo. Nämä happea hengittävät solut olivat ensimmäisten Maassa elävien eläinten esiasteita.

Happea hengittävä eläinsolu pystyi olemaan kasvisolua aktiivisempi, koska se otti energiaa vastaan nopeammin. Lisäksi hapen antama lisäenergia kiihotti uuteen kehityssuuntaan, joka siis väistämättä oli älyllinen elämä. Ajattelemiseen tarvitaan paljon kemiallista energiaa: ihmisaivojen solut käyttävät 10 kertaa enemmän energiaa kuin tavallinen happea käyttävä solu kehossa. Mahdollisesti tämä on syy, miksi kasvit eivät pysty ”ajattelemaan” kuten ihmiset.

Solut kehittyivät lisää, tulivat voimakkaammaksi ja muodostivat ryhmiä, joissa eri kyvyt omaavat, erilaiset solut toimivat koko ryhmän hyväksi. Nämä monimutkaiset elävät eliöt jakautuivat nopeammin kuin tavalliset soluryhmittymät ja lyhyessä ajassa niistä tuli määräävä elämänmuoto Maassa.

Esiinkaivetuista jäännöksistä on selvinnyt, että ne olivat järjestyneet kahteen erilaiseen muotoon: ensimmäisessä solut liittyivät pyöreään muotoon ja muodostivat meduusaa muistuttavan eläimen; toisessa erilliset solut sijaisivat pitkittäin ja muodostivat pitkän, ohuen madon muotoisen eliön. Tämä primitiivinen madon muotoinen eliö oli ihmisen esiaste, joka syntyi vasta n. miljardi vuotta sitten.

Kului siis kolme miljardia vuotta ennen kuin ensimmäisistä elävistä eliöistä kehittyi mato ja kokonaisuudessaan yksi miljardia vuotta, että madosta muodostui ihminen!

Kasvien siirtyminen kuivalle maalle

Kauan ennen kuin ensimmäiset niveljalkaiset siirtyivät merestä maalle, eli siluurikauden lopussa, noin 400 miljoonaa vuotta sitten, makeissa vesissä elävät vihreät levät siirtyivät maalle. Ensimmäinen heikko kasvillisuus asumattoman tyhjyyden reunalla oli vain yksinkertaista, haarakasta, paljasta vesakkoa, jossa ei vielä ollut oikeita lehtiä tai juuria.

Maalle siirtyminen avasi kasveille paljon mahdollisuuksia ja uusi ympäristö oli erittäin hedelmällinen niiden leviämiselle. Niistä kehittyivät liekomaiset kasvit, joista alkoi kehittyä ”puisia metsiä”, mistä on jäljellä vain jäännöksiä toisin kuin saniaisista. Yhä suurempi osa itiökasveista muuttui simenkasveiksi, jotka pystyivät selviytymään huonoistakin ajoista.

Paljassiemenisistä kasveista (Gymnospermae) kehittyi myöhemmin koppisiemenisiä kasveja (Angiospermae). Ne kehittyivät liitukauden keskivaiheilla, n. 100 miljoonaa vuotta sitten, niin nopeasti, että silloin ilmestyi lähes nykyisenlainen kasvillisuus (joka vaati lämpimän ilmaston).

Ehdottomasti vettä lisääntymiseensä tarvitsevat itiökasvit joutuivat siis antamaan tilaa koppisimenellisille ja samaa tahtia lisääntyivät vedestä vähemmän riippuvaiset kasvit kuivalla maalla.

Nilviäisestä panssarilliseksi

Noin 600 miljoonaa vuotta sitten planeettamme vesistöissä eli selkärangattomia nilviäisiä lukuun ottamatta vain matoja ja meduusoja. Vasta näihin aikoihin syntyivät ensimmäiset eläimet, joilla oli ulkoinen tukiranka: korallit, meritähdet, skorpionit, pääjalkaiset ja muut panssarilliset eiliöt.

Panssarilliset, jotka voidaan jakaa eläimiin, joilla oli ulkoinen tai sisäinen panssari, levisivät nopeasti, mistä voidaan päätellä lisääntyneen suojan tarpeellisuus, sillä Maan päällä kasvava nälkäisten asukkien määrä lisäsi taistelua elämästä.

Panssarilliset olivat vähemmän turvattomia, kuin niiden edeltäjät, nilviäiset, mutta ne olivat painavampia ja hitaampia. Se johti siihen, että syntyi uusia eliöitä, joilla oli heikompi panssari tai sitä ei ollut lainkaan. Sen sijaan niillä oli sisäinen tukirunko ja liikkuva selkäranka, johon kehon lihakset kiinnittyivät – kalat syntyivät.

Tämän uuden rakenteen omaavat eliöt olivat niin notkeita, voimakkaita ja kestäviä, että ne eivät enää tarvinneet ulkoista suojaa.

Ensimmäisten eliöiden, joilla on oli sisäinen luuranko ja selkäranka, eli kalojen kehittyminen jatkui monta sukupolvea. Ne lisääntyivät kaikissa merissä ja sisävesissä menestyksekkäästi ja nykyäänkin niitä on kaikissa Maan vesissä meristä pieniin lampiin.

Kalojen kehitys tapahtui panssarikaloista (Ostracodermi) panssarihaiksi (Placodermi). Panssarikalojen lisäksi kehittyi piikkihaita (Acanthodii), petokalojen edeltäjiä, joihin kuuluvat nykyään hait, rauskut ja koppapäiset. Panssarikaloista ovat saaneet alkunsa myös ruotokalat yleensä. Voimistunut selkärangan kalkkeutuminen on havaittu erityisesti viuhkaeväisillä kaloilla; mutta vain jurakaudelta lähtien (180 miljoonaa vuotta sitten), niistä kehittyi nykyiset ruotokalat (Teleostei), joilla on täysin kangistunut ja muodon koossa pitävä selkäranka sekä pyöreä, heikko kuori. Niitä on nykyään suurin osa merien ja makeiden vesien kaloista, yli 10000 lajia.

Tiedetään, että ruodollisista kaloista neljällä lajilla oli keuhkot. Ruodolliset kalat lisääntyivät siihen asti kunnes monien sukupolvien jälkeen oli paljon kaloja, joilla oli kidusten lisäksi hyvin kehittyneet keuhkot.

Näin luonto loi uudet elämän elimet: satunnaisten muutosten myötä syntyivät peruselementit, jotka olivat välttämättömiä evoluution etenemiselle, minkä jälkeen ympäristön vaikutus määritteli kehityksen suunnan.

Kuivan maan valloittaminen

Siirtyminen kuivalle maalle oli luonnolle raskas kokemus. Sillä sen lisäksi, että hengitettiin keuhkoilla, oli ”ajateltava” ihon suojaamista kuivumiselta ja ennen kaikkea selkärangan ja raajojen vahvistamista. Kahdella tavalla hengittävillä kaloilla oli hengityselimien lisäksi evien lihasjäänteitä, joiden avulla ne siirtyivät vesistöstä toiseen. Näin niiden selviytymismahdollisuudet kuivalla maalla kasvoivat ja ominaisuudet siirtyivät seuraaville kalasukupolville. Ominaisuudet muuttuivat jälleen lihasten ja luiden ottaessa pikkuhiljaa muodon, joka oli välttämätön kuivalla maalla liikkumiseen: evät muuttuivat raajoiksi. Kesti n. 50 milj. vuotta, kun kalasta kehittyi nelijalkaisia, ilmaa hengittäviä eläimiä – amfibeja. Tärkeä yhdistävä tekijä kalojen kanssa oli ichthyostega (kalasammakko). Nykyiset sammakothan ovat riippuvaisia vedestä ja täysikasvuisena ne menettävät kalanpyrstönsä.

Amfibisistä eliöistä kehittyivät olennot, joilla oli veden elimistössä pidättävä paksu nahka. Niiden munia peitti vahva, ihoa muistuttava kuori, joka ei pehmennyt vedessä, jolloin täysin nesteen ympäröimä sikiö oli hyvässä turvassa. Kehittyi siis täysin vedestä riippumaton eläin – matelija. Matelijoiden ilmestyttyä kuivalle maalle alkoi maan valloittaminen. Ilmestyi moninaisia raateluhampaallisia liskoja, joista jokainen oli parempi kuin amfibinen esivanhempansa.

Lähes jokainen selkärankainen, joka nykyään elää Maan päällä, on peräisin amfibisistä eliöistä. Yhdestä näiden ryömivien mateilijoiden alalajista kehittyivät käärmeet, liskot ja kilpikonnat, toisista krokotiilit ja alligaattorit sekä läheisesti niihin liittyvät dinosaurukset (kreikk. sauros: lisko, dinosauros: hirmuinen lisko), jotkut olivat lintujen, nisäkkäiden ja sittemmin ihmisen esiasteita. Liskot hallitsivat Maata satoja miljoonia vuosia, siihen asti kunnes n. 75 milj. vuotta sitten tuli ilmastonmuutos, joka teki niistä äkillisen lopun. (Syytä ilmastonmuutokseen ei vieläkään ole pystytty toteamaan, mutta arvioita on tulivuoren purkauksista meteoriittiin.)

Ilmasto muuttui kylmemmäksi ja kuivemmaksi, valtavat saniaiset ja trooppiset ikivihreät kasvit muuttuivat viuhkamaiset lehdet omaaviksi ja ne pudottaviksi puiksi. Suot ja rämeet kuivuivat, rehevä kasvillisuus katosi. Näin katosi valtavien matelijoiden ravinto ja ne kuolivat nälkään.

Ensimmäisenä kuoli sukupuuttoon stegosaurus, 10 milj. vuotta ennen muiden lajien katoamista. Sitten kuolivat jättiläismäiset ihtiosaurukset ja lentävät liskot, niiden jälkeen brontosaurukset, tyrannosaurukset ja muut suuret matelijat. Viimeisenä kuolivat panssarilliset ja sarvipäiset dinosaurukset. Niiden kuoltua sukupuuttoon päättyi mateiljoiden valtakausi Maassa.

Nisäkkäät

Dinosaurusten poistuttua areenalle ilmestyivät nisäkkäät. Ne kehittyivät samaan aikaan dinosaurusten kanssa, olivat näiden vallassa ja näiden ruokaa.

Nyt turkiseläimillä ei ollut enää vihollisia, paitsi itsensä kaltaiset ja siksi ne levisivät nopeasti pitkin mannerta. Jotkut lajit jatkoivat elämistä maassa, toiset siirtyivät puihin, kolmannet palasivat veteen. Verrattain lyhyen ajan kuluessa nisäkkäiden alkuperäisestä lajista kehittyi monipuolisia eläinlajeja, jotka olivat norsujen, apinoiden, valaiden ja muiden eläinten esivanhempia. Siirtyminen matelijoiden ajasta nisäkkäiden aikaan kesti ”vain” 20 milj. vuotta.

Nisäkkäät pystyivät sopeutumaan ympäristön muuttuviin olosuhteisiin paljon paremmin kuin matelijat, koska ne olivat lämminverisiä ja selvisivät paremmin kylmässä ilmastossa. Ne eivät munineet, vaan niiden sikiö oli turvassa emon vatsassa. Ne myös turvasivat jälkikasvunsa pärjäämisen paremmin kuin matelijat, minkä tuloksena niillä oli suuri ylivoima taistelussa levittää lajiaan.

Seuraavana suurena ominaisuutena olivat niiden raateluhampain varustetut leuat, joiden avulla ne pystyivät paremmin jauhamaan ja pureskelemaan ruokansa, jolloin se myös suli paremmin.

Tärkein ero nisäkkäiden ja matelijoiden välillä oli nisäkkäiden oivallinen älykkyys. Ne olivat alusta lähtien älykkäämpiä kuin isot matelijat, sillä niiden aivot olivat 3 – 10 kertaa suuremmat kuin hallitsevien liskojen.

Monien miljoonien sukupolvien aikana älykkäiden eläinten lukumäärä kasvoi yhä vain, samalla kun vähemmän älykkäiden eläinten määrä väheni. Tästä oli seurauksena se, että keskimääräinen älykkyys nousi koko ajan ja aivojen koko kasvoi sen myötä. Lisäksi jatkuvasti vaarallisemmaksi muuttuva ympäristö mahdollisti sen, että älykkäälle eläimelle kehittyivät suhteellisen suuret aivot.

Puiden asukkaat

Puiden latvoissa asuvat eläimet tulivat aikaa myöden älykkäämmiksi kuin muut lajit. Ne olivat pieniä, laihajalkaisia ja pitkähäntäisiä eläimiä, jotka oli määrätty olemaan ihmisen esi-isiä. Ne olivat kädellisten edeltäjiä.

Elääkseen puiden latvustoissa, missä ei ollut vihollisia, ensimmäset nisäkkäät tarvitsivat kaksi erityisominaisuutta: kädet tassujen sijaan, jotta oli mahdollista tarttua oksiin, sekä stereoskooppinen näkö (syvyysnäkö), jotta oli mahdollista arvioida etäisyyksiä hypittäessä oksalta toiselle.

Molemmat kädellisten yleiset tunnusmerkit – hyvin muodostunut käsi ja hyvä syvyysnäkö – siirtyivät sukupolvelta toiselle. Tällä tavoin kehittyneiden eläinten lukumäärä lisääntyi ja molemmat erityispiirteet kehittyivät ja voimistuivat.

Silmän ja käden kehittymisen myötä tarvittiin puissa elettävään elämään ehdottomasti myös hyvin toimivat aivot, joissa oli paljon muistia.

Eläinten kehittyminen jatkui ja niistä tuli voimakkaampia. Ulkoisesti ne tulivat yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi, ja ennen pitkää niiden paino nousi lähes 100 kiloon. Niillä oli pitkät kädet ja voimakas olkaseutu. Näin ne muuttuivat fyysisiltä ominaisuuksiltaan ja käyttäytymiseltään ihmisen muotoisiksi apinoiksi.

Ihmisen muotoisen apinan ilmestyminen 15 milj. vuotta sitten päätti puissa elävien nisäkkäiden pitkän kehityskaaren. Ja jo seuraavan 10 milj. vuoden aikana syntyivät kaikki nykyäänkin elävät ihmisen kaltaiset apinat: gibbonit, orangit, simpanssit ja gorillat.

Ihminen

Yli 4 milj. vuotta sitten gorillan ja simpanssin kehitys sekä yhä vieläkin tuntemattoman ihmisen kaltaisen olennon kehitys jakaantui. Todennäköisesti tämän ihmisen esivanhemman kallo oli pieni (350 cm3/ 3,5 dl), se kulki nelin jaloin, mikä tarkoittaa, että se pystyi liikkumaan kaikilla neljällä raajallaan, mutta pystyi myös pitämään esineitä kädessään. Oletetaan, että se osasi käyttää keppejä ja muita esineitä taitavammin verrattuna nykyiseen simpanssiin, lähimpään sukulaiseemme.

Pitkän aikaa kiisteltiin siitä, onko ihminen todella polveutunut apinasta. Kirkot olivat äänekkäästi tätä jumalanpilkkaa vastaan, sillä Uudessa Testamentissa sanotaan, että ihminen oli luotu jumalan kaltaiseksi. Hyökkäysten kohteeksi joutui ennen kaikkea englantilainen luonnontieteilijä Charles Darwin, jonka ajatuksia luonnon valinnasta ei useinkaan ymmärretty ja niitä vääristeltiin perusteellisesti.

Kun verrataan ihmisen ja ihmisen kaltaisen apinan kromosomeja, pystytään nykyään varmasti sanomaan, että Darwin oli oikeassa.

Kuva 3. Ihmisen ja apinan geneettinen samankaltaisus käy selväksi, kun verrataan ihmisen (vasemman puoleiset) ja simpanssin (oikean puoleiset) kromosomeja. Se, että apinalla on 24 paria kromosomeja ja ihmisellä vain 23, ei merkitse mitään: jos apinan kahden kromosomiparin päät liitetään yhteen, vastaa se tiettyä ihmisen kromosomiparia (pari 2), joka jakautui jossakin evoluution vaiheessa. Afrikasta kaivetut löydökset ovat vahvistaneet, että jo 4 miljoonaa vuotta sitten eli hyvin kehittynyt olento – australopithecus (lat. austral – eteläinen, pithekos – apina).

Tämä on vanhin tunnetuista nykyihmisen esivanhemmista. Lantioluidensa rakenteen ansiosta se pystyi seisomaan suorassa ja liikkumaan kahdella raajalla. Vapautuneet kädet ja melko suuri kallon koko (nyt jo 450 cm3/ 4,5 dl) antoivat sille kyvyn valmistaa ja käyttää yksinkertaisia, kivestä tehtyjä välineitä.

Sen rinnalla eli toinen ihmisen kaltainen olento – voimakas australopithecus (primitiivinen eteläapina), joka oli suurempi kooltaan ja sen kallon tilavuus oli n. 750 cm3 / 7,5 dl.

N. 1,5 milj. vuotta sitten syntyi ensimmäinen ihminen (Homo erectus, lat. homo – ihminen, erectio – pystyssä kulkeva). Sen kallo ja poskipäät olivat vielä primitiiviset, mutta lantion luut olivat samanlaiset kuin nykyihmisellä ja mahdollistivat siis pystyssä kulkemisen. Sillä oli selkeä otsa, verrattain suuret aivot (jopa 1100 cm3 / 1,1 l) sekä voimakkaampi keho. Se oli taitavampi ja nokkela tekemään kivestä välineitä, se ”kesytti” tulen ja oli erinomainen metsästäjä.

Välivaiheiden jälkeen Homo praesapiensista, ”varhaisneanderthalilaisesta”, trooppisesta neanderthalilaisesta, aasialaisesta neanderthalilaisesta ja klassisesta neanderthalilaisesta kehittyi 100 000 vuotta sitten Homo sapiens ”älyllinen ihminen”. Se poikkesi edeltäjistään aivojen koossa, joka saavutti suurimman tilavuutensa n. puoli miljoonaa vuotta sitten. Jos aivojen koko oli kasvanut viimeisen 100 000 vuoden aikana vain n. 16 cm3 / 0,16 dl, kasvoi se nyt joka 100 000 vuosi 164 cm3 / 1,64 dl. Tämä huima kehitys päättyi vasta 250 000 vuotta sitten, jolloin ihmisen keho oli jo nykyisen kaltainen.

Koko elämän kehityksen historiassa ei ole muuta elintä, joka olisi kehittynyt niin nopeasti kuin aivot. Miten näin vauhdikas kehitys on selitettävissä?

Kaksi miljoonaa vuotta sitten tuli ilmastonmuutos ja jääkausi alkoi. Kaikelle elävälle vaikeana aikana vähiten karvapeitettä omaavan ihmisen piti aktivoida kaikki neuvokkuutensa ja kekseliäisyytensä, jotta pystyisi selviämään hengissä.

Ja todellakin, ympäristön ehdoilla siitä tuli älykkäin olento.

Mikä oli tärkein tekijä ihmisen älyn kehittymisessä? Darwinilaisen luonnonvalinta-opin mukaan jääkauden karu ilmasto, työkalujen valmistaminen ja puhekyky yhdessä aiheuttivat huomattavan aivojen koon kasvun, mistä on todisteena löydökset miljoonan vuoden takaa. Noin 100 000 vuotta sitten aivot saavuttivat nykyisen kokonsa ja siihen niiden kasvu on pysähtynyt.

Ihmiskeho sai nykyisen muotonsa jo muutama sata tuhatta vuotta aiemmin ja näihin kehon ja aivojen kehittyminen on loppunut. Jotta tämän voisi ymmärtää paremmin, toistamme prosessin mielikuvitusharjoituksella 26.2 Evoluutiomuisti.

Kaiken tämän tuloksena kehittyi uusi olento, joka oli täynnä voimaa, älyä ja luomisenergiaa. Homo erectus (pystyihminen) muuttui Homo sapiensiksi, älykkääksi ihmiseksi.

Elämän tarkoitus

Aivan alussa oli vedyn, muiden kaasujen ja muinaisista auringoista lentäneiden raskaiden aineiden kasauma. Tästä massasta kehittyi diffuusion vaikutuksesta Aurinko, Maa ja muita planeettoja aurinkokuntaamme. Maa lämpeni ja sen pinta oli höyryä ja kaasuja. Pian elämän virrassa syntyivät molekyylit. Jotkut niistä selvisivät, toiset kuolivat pois. Darwinin laki alkoi toimia. Elävät eliöt kehittyivät, muokkautuivat ympäristön heltymättömässä paineessa muuntumisen ja valinnan matkalla yhä pidemmälle, ”luomakunnan kruunuksi”, ihmiseksi.

Kysymys, miksi ja mistä syystä kaiken aikaa tapahtui kaiken elottoman ja elollisen materian järjestäytymistä, on kaikkien aikojen alusta alkaen ollut teologisten, filosofisten ja luonnontieteellisten mietiskelyjen aihe.

Mietinnät, jotka eivät koskaan ole tuottaneet tyydyttävää tulosta, eivätkä voi tuottaa. Sillä kukaan maailmassa ei tiedä, mitä oli ennen suurta räjähdystä, mikä johti siitä lähteneen alkumaterian muodostumiseen ja Maailmankaikkeuden syntymiseen tai mistä se tuli ja mihin kosminen kehitys vastedes johtaa.

On täysin järjetöntä kysyä elämän, älyn ja ihmisolennon synnystä laajassa mielessä: siitä on vain hypoteesejä ja teorioita, joita ei voi todistaa. Syy siihen on liian lyhyt maallinen olemassaolomme!

Kuva 4. Australopithecusin kallon kehitys nykyihmisen kalloksi.

Käytännön elämässä näillä kysymyksillä ei ole mitään merkitystä.

Yksi vahvistus tutkituista ja luonnotieteellisesti todistetuista asioista on, että kaikki eloton ja elollinen materia ikään kuin seuraa väkisin korkeamman kehityksen lakia. Vedyn atomeista, ensimmäisestä yksittäisestä materiasta, syntyi älyllinen elämä, minkä perusteella voimme ymmärtää olemassaolomme ja saada laajemman käsityksen tarkoituksestamme.

Meidän – ainakin tässä aurinkokunnassa korkeimmalle kehittyneimpien olentojen – edessämme on yksi ainoa tehtävä: liikkua eteenpäin kohti korkeampaa kehitystä!

Tähän voimme käyttää kaikkia resursseja, jotka luonto on meille antanut: Maan kaivannaiset, kasvit, eläimet; ilman erityisiä moraalisia mietteitä. Sillä kaikki alemmat materian muodot ovat olemassa vain siksi, että ne ovat korkeampien muotojen käytettävissä. Yksinkertaisista vetyatomeista muodostui yhä raskaampia atomeja ja alempia eliöitä – ketjun alkupää, jonka toisessa päässä olemme me. Tietenkin meidän kuuluu noudattaa järkevästi tätä periaatetta. Emme saa hävittää itseltämme ruuanlähdettä tai myrkyttää planeettaamme. Täytämme evolutionaarisen tarkoituksemme.

Vielä on mahdoton sanoa, miten se päättyy. Kuitenkin jotakin voi jo nähdä. Luodessamme tietotekniikan, loimme mahdollisen pohjan älylle, joka ylittää omamme, ja korkeamman kehityksen lain mukaan joskus se asettaa meidän olemassaolomme kyseenalaiseksi.

Luonto on löytänyt viisasten kiven…

Ja antoi meille älyn kehittääkseen tai hajottaakseen luomisen oman ymmärryksen mukaan.

Ihminen ja kohtalo

Kun puhutaan evoluutiosta, saavat vettä myllyyn ne, jotka haluavat selittää monia elleivät kaikkia heille sattuvia asioita ”kohtalolla”, ” kohtaloon alistumisella” ja lausahduksella: ”Se oli kohtalon tahto”.

Onko kohtaloa oikeasti olemassa? Vai onko ihminen vain keksinyt käsitteen peittääkseen pelkonsa tai kykenemättömyytensä selvittää omat ongelmansa?

”Ei kohtalon kanssa tarvitse solmia ikuista liittoa” kirjoittaa Friedrich Schiller runossaan Laulu kellosta. Hän varoittaa, että ei kannata antautua voimalle, joka määrää ennalta ihmisen elämän ja teot.

Aikojen alussa ihminen oli tiukasti yhteydessä kosmisiin tapahtumiin ja samastui niihin. Ihminen tunsi vahvasti olevansa mukana suuressa muovautumisen ja katoamisen prosessissa. Tekeytymällä jumalaksi, eläimeksi, kuninkaaksi tai paholaiseksi ihminen otti osaa luonnon tapahtumiin ja tunsi olevansa vastuussa kaikesta, mitä häntä ympäröivässä suuressa maailmankaikkeudessa tapahtuu. Tällöin ei vielä ollut käsitettä ” kohtalo”.

Se syntyi vasta, kun ihminen jollakin tavalla koki jonkin hoitamansa välttämättömän tilanteen liian hankalaksi.

Onko muuttumaton kohtalo todella saatu jumalalta tai jumalilta, jotta he voisivat näyttää ihmiselle oikean tien tai ”rankaista” tätä, jos tämä poikkeaa tieltä?

Kun ihminen sairastuu, joutuu rikoksen uhriksi tai hänen perheensä jäsen kuolee onnettomuudessa, miettii hän, onko se kohtaloa ja miksi se tapahtui juuri hänelle, mitä hän teki, että häntä näin rankaistaan.

Kysymykset tulevat mieleen, kun kohdataan surua ja raskasta kärsimystä. Onko niin, että kaikki on todellakin ennalta ajateltu suuressa luomissuunnitelmassa?

Silloin, kun on taas aika ottaa kehitysaskel eteenpäin, tulee tehtyä virheitä, joiden syyt voivat olla joko itse henkilössä tai ne voivat olla peräisin ympäristöstä. Siellä, missä on paljon liikennettä, ei voida välttyä onnettomuuksilta. Jokainen pystyy jossakin määrin säätelemään onnettomuuksia (altistua vähemmän radioaktiiviselle säteilylle, syödä järkevästi tai ajaa autoa liikennesääntöjen mukaan jne.), mutta olisi uskaliasta puhua tässä, että jotakin on määrätty ennalta. Sopivampaa olisi käyttää termiä ”sattuma”.

Normaalissa elämässä ihminen on itse itsensä herra ja voi päättää elämänpolustaan sekä muokata ja muuttaa sitä niissä rajoissa, jotka hän on itse itselleen määritellyt ja niissä kehyksissä, jotka ovat hänelle tulleet syntyperänsä, kasvatuksensa ja koulutuksensa myötä.

Yksilön vapaus riippuu aina yksilöstä itsestään ja hänen henkilökohtaisesta kokemuksestaan henkisestä elämästä.

Kun ihminen käyttää kaikki mahdolliset hänellä olevat tiedot ja taidot, syntyy ainutlaatuinen arvon ja ihmisyyden tunne.

Häneltä, joka arvostelee ihmistä vain fyysisenä olentona, kehon muodon ja ulkoisen olemuksen mukaan, puuttuu vapaus, mikä rajoittaa sekä hänen omaa luonnettaan että hänen kokemustaan ympäröivästä maailmasta.

Meitä ohjaavat toisaalta heikkoudet, aggressiivisuus, mielenkiihtymykset ja impulssit, ja toisaalta historia, jonka määräämänä kuulumme tiettyihin perheisiin, rotuihin, paikkoihin ja uskontoihin ja joka muokkaa meidät sellaisiksi ihmisiksi kuin olemme tiettyine luonteenpiirteinemme.

Jos oma elämä laitetaan kollektiivisen ja yhteisön elämän edelle, tulee elämään vasta silloin mieltä ja olemassaolo muuttuu väkinäisyydestä vapaudeksi. Mitä vähemmän pelkäämme vastuuta itsestämme, mitä päättäväisemmin toimimme vapautuneesti välittämättä yleisesti hyväksytyistä normeista sitä vapaammin eli sopusoinnussa oman sisäisen, itse päättämämme olemuksen kanssa voimme ja pystymme vastustamaan sitä, mitä virheellisesti kutsutaan ”kohtaloksi”.

Kun otat vastuun itsestäsi, voit järjestää elämäsi omien päämääriesi mukaan. Voit siis valita ollako herra vai orja, ruhtinas vai vasalli, elääkö ja toimia vapaasti vai ollako riippuvainen muista.

Ihmisen tehtävät

Ihminen kyselee aina, sillä kysymykset ovat olennainen osa ihmiselämää. Jos lakkaisimme kyselemästä, asettaisimme itsemme kyseenalaiseksi.

Kaikkea ei tarvitse analysoida ja määritellä tiettyjen normien mukaan tai arvioida yksipuolisen subjektiivisesti. Jokaisen on tehtävä määritelmät erikseen, oman elämänsä ja kykyjensä mukaisesti sekä otettava ennalta määrätty paikkansa elämässä.

Mikä tehtävä meitä odottaa? Ulkoa määrätty vai itse määritelty?

Ennalta on säädetty rajat, joita voi määrittää oman harkintansa mukaan ja täyttää omalla energialla, voimalla ja kyvyillä ja näiden rajojen sisällä kunkin tulisi löytää oma ideaalinen päämääränsä.

Siihen asti, kunnes olemme tehneet lopullisen päätöksen päämäärästä, niin kauan kuin etsimme asioiden tarkoitusta ja mieltä, on elämä vain jähmettymisen ja kuoleman väistelyä.

Maailmamme ja elämämme määräytyvät suurimmalta osaltaan luonnontieteellisesti ja teknisillä perusteluilla. Aikamme suuntaus on, että sopeutuisimme teollistuneeseen ja tieteen muokkaamaan todellisuuteen, jota parantaisimme ja kehittäisimme vallassa olevien normien mukaisesti.

Miten voimme elää ja kehittyä pidemmälle tässä tieteellisessä ja tekniikkaan nojautuvassa maailmassa?

Itse tehtyjen päätösten sijasta hallitsevia ovat järkilaskelmoinnit ja päämäärähakuiset selitykset, jolloin ”minästä” tulee yhä kasvavampien ”ulkomaailman” vaatimusten kohde. Myös tämä on evoluution seurausta tai tulos.

Tarvitaan jälleen ihmistä, yksilöä, joka on henkisesti vapautunut fyysisistä kahleistaan.

”Ahneuden” periaate on hallitseva: Menestystä saavuttanut henkilö jättää häviäjän taakseen, nielaisee tämän tai osoittaa tälle ja myös itselleen luodut rajat, jättää tämän taakseen matkallaan menestykseen. Tässä menestys tarkoittaa kehitystä, määrätietoisuutta, täydellisyyttä vastaisuudessakin – sikäli kuin nämä ominaisuudet ovat ihmiselämän arvoja.

Edessämme, ja tämä koskee kaikkia eteenpäin pyrkiviä, on tehtävä toteuttaa eli realisoida elämän tarkoitusta, jatkaa elämistä todellisessa mielessä omien mahdollisuuksien, voimien, kykyjen ja lahjojen mukaan.

Tässä auttaa harjoitus 26.3 Persoonallisuuden etsintä.

Edellisessä kappaleessa kävi selväksi, että kohtalo ei ole mystinen voima, joka kreikkalaisten jumalten tavoin ohjaa meitä oman harkintansa ja toivomustensa mukaan.

Edessämme on tehtävä ohjata omaa elämää oman suunnitelman mukaisesti ja ottaa vastuu siitä. Vastuu jakautuu kaikkeen sosiaaliseen ja maalliseen ympäristöön, koko elämään.

Itsensä työstäminen

Mitä vielä voi tehdä toteuttaakseen itseään ja saavuttaakseen asetetut päämäärät? Miten voi tehdä parhaansa elämässä?

Ennen kaikkea on tärkeää määritellä päämääriä, joista sitten pidetään kiinni ja niitä seurataan, eikä kadoteta näkyvistä. Päämäärä tarkoittaa ”parannusvoimaa”! Se poistaa kaiken, mikä on sen tiellä. Tähän sanoi saksalainen runoilija ja kriitikko G. E. Lessing (1729 – 1781): ”Kaikkein hitain, joka ei kadota päämäärää näkyvistään, kulkee nopeammin kuin hän, joka harhailee ilman päämäärää”. Tämä kertoo siitä, että on aluksi määriteltävä todella tarkasti, mitä itse asiassa haluaa. Niin kuin jokaisen laivan on ehdottomasti laskettava kurssinsa päästäkseen määräsatamaan, on meillä oltava päämäärä, tehtävä, jonka asetamme itsellemme.

Ei kuitenkaan ole mitään takeita siitä, että päämäärän voi saavuttaa vaikeuksitta ja esteittä. Päämäärään johtavalta tieltä on jatkuvasti poistettava kiviä tai kierrettävä niitä. Tulemme yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että vaikeudet kasvattavat päämäärähakuisen ihmisen energiaa siinä määrin, että fyysiset heikkoudet ja puutteet unohtuvat.

Päämäärähakuisuus tarkoittaa kaiken elämänenergian ja sielun keskittämistä valittuun aiheeseen eli päämäärään!

Ensisijaisen tärkeää asettamissamme päämäärissä on, että itse uskomme lujasti siihen, että ne ovat saavutettavissa.

Ei tarvitse pelätä, sillä epäonnistumisen pelko aiheuttaa epäonnistumisen. Vain vankka usko menestykseen johtaa menestymiseen.

Näemme, että tie menestykseen käy epäonnistumisten kautta, jotka objektiivisesti katsottuna ovat matkan rakennusaineita. Jos menestys saattelee meitä koko ajan, todistaa se, että olemme ahkeria, mutta myös sen, että olemme asettaneet itsellemme liian helposti saavutettavan päämäärän. Meidän on sisällytettävä matkaan myös pelko epäonnistumisesta. Epäonnistumiset eivät ole vain menestyksen ainesosia, vaan myös luonteemme ja persoonallisuutemme osia.

Saadessamme kolauksia virheistämme, tulemme voimakkaammaksi, viisaammaksi ja päättäväisemmiksi.

Niinpä, päämäärän asettelussa on tehtävä nämä asiat:

Laita oma elämä järjestykseen.
Punnitse asioiden kaikki hyvät ja huonot puolet.
Analysoi omat mahdollisuudet ja myönteiset ominaisuudet.
Aseta välitavoitteita.
Luo aikataulu ja mieti epäonnistumiset.

Matka päämäärään

Miten päämäärän tunnistaa ja mistä tietää, onko valittu päämäärä oikea?

Ennen kaikkea tämä hoituu itsetuntemuksen avulla. On tutkittava perusteellisesti itseään, on oltava avoin ja rehellinen suhteessa itseensä. Kaikkein vahingollisinta on valehdella itselleen, mikä häiritsee päämäärän saavuttamisessa. Päämäärään pääsee helpommin, jos arvostelee itseään rehellisesti ja avoimesti.

Tätä varten on parasta tehdä lista. Ota paperi ja jaa se pystysuunnassa kahteen osaan. Kirjoita vasemmalle puolelle ”Oma pääoma” ja oikealle ”parantamista vaativat ominaisuudet”.

”Oman pääoman” alle kirjoitat kaiken, minkä ajattelet olevan osa persoonaasi.

Tähän kuuluvat psykologiset ominaisuudet (puheenlahjat, vakuuttelun taito, analyyttinen ajattelu) sekä kielitaito, läpäistyt tentit sekä työelämästä saatu kokemus.

Toiseen osaan kirjoitetaan kaikki ominaisuudet, jotka vaativat parantamista tai täydentämistä.

Tällä jaottelulla tehdään selkeä analyysi omasta elämäntilanteesta, minkä jälkeen voi siirtyä luomaan aikataulua: esim. määritellään aika, joka tarvitaan kielen oppimiseen tai tarvittavan taidon saavuttamiseen. Tee vaikeimmat tehtävät ensin, sillä niihin tarvitaan eniten voimia ja energiaa, vähemmän vaikeisiin tarvitaan vähemmän vaivaa.

Vakaumus ja usko

Miten päämäärät saavutetaan?

Ennen kaikkea on oltava lujasti vakuuttunut, että päämäärä saavutetaan. Tätä varten on uskottava omaan persoonaan ehdottoman lujasti, minkä – kuten tiedämme luennolta 3 – jokainen voi itsessään herättää. Se tekee jokaisen ajatuksen voimakkaaksi.

Alitajunta on voimakas apulainen päämäärän saavuttamiseksi. Se on tyhjentymätön voimanlähde, joka oikein käytettynä auttaa tuomaan eloon minkä tahansa päämäärän.

Alitajunnan käyttämisestä on puhuttu aiemmilla luennoilla. Tiedämme, että alitajunta ottaa kritiikittä vastaan kielteisiä ja hajottavia ajatuksia, mutta myös luovia, myönteisiä ja rakentavia impulsseja.

Tämä merkitsee sitä, että meidän on sen mukaisesti ”ohjelmoitava” alitajuntamme. Parapsykologian opiskelun aikana tehdyt harjoitukset ovat tässä hyödyksi.

Tiedämme myös, että epäonnistumiset, hätä tai köyhyys eivät tule jostain korkeammasta voimasta, vaan syntyvät omasta persoonasta. Olemme itse onnettomuuksiemme luojia, jos rasitamme alitajuntaamme ajatuksilla onnettomuuksista, köyhyydestä tai tappioista.

Jokainen negatiivinen ajatus menee alitajuntaan kritiikittä, voimistuu ja nivoutuu ulkoiseen todellisuuteen.

On ehdottomasti annettava alitajunnalle impulsseja ja määräyksiä, jotka ovat täynnä luottamusta. Optimistinen ja rakentava asenne kantaa hedelmää, lisäksi myös se, mitä puhumme, ajattelemme ja miten toimimme. Näin kannattaa siis tehdä, jotta voi saavuttaa rauhallisen, vakuuttuneen iloisen asenteen, jonka avulla pääsee päämäärään.

PSI-tietoisuuden tilassa näemme itsemme jo päämäärän saavuttaneena, näemme, että olemme jo saavuttaneet ne asiat, jotka itsellemme ”kuvittelimme”.

Mutta myös valvetietoisuuden tilassa meidän pitää sulkea pois kaikki kielteiset ajatukset ja tunteet ja vaihtaa ne myönteisiksi ja rakentaviksi ajatuksiksi. Myönteinen ihminen pyrkii aktiivisuuteen, korkeuksiin ja sieltä hän ammentaa voimaa rakentavaan toimintaan. Hän näkee edistymisen ja tulevaisuuden mahdollisuudet ja työstää itseään ja tulevaisuuttaan. Hän etsii hyödyllistä, edullista ja toteutettavaa toimintaa ja herättää myös muita siihen, että ei vain ajatella hyvää, vaan tehdään niin myös. Hän vetää magneetin lailla puoleensa muita ihmisiä: myönteinen ihminen käyttää rakkautta antamaan energiaa toisille. Hän pyrkii jatkuvasti toimintaan ja motivoi itseään omilla saavutuksillaan. Jos tulee epäonnistumisia, on valittava iloinen sisäinen tila, sillä toiminta ja tunne kulkevat käsi kädessä. Samalla kun toimintaa voi ohjata tahdolla, voi ohjata myös tunteita, jotka eivät ole tahdon käskyvallassa. Mutta ei saa kuitenkaan jäädä pelkkiin ajatuksiin, unelmiin ja aikomuksiin: ajatukset, tahto ja teko on oltava yksi kokonaisuus, jotta voi luoda elämään myös ihanteita ja päämääriä.

Toiminnan tuloksena saatu voima

Päämäärään tarvittava voima ja energia saadaan toiminnasta. Mitä optimistisemmin ja uutterammin lähestymme päämääriämme, sitä enemmän saamme energiaa.

Tuotamme itse energiaa, jota tarvitaan liikkuaksemme eteenpäin valitsemallamme tiellä. Päämäärien saavuttamiseksi tarvitaan suuren energiamäärän lisäksi malttia. Sillä on ratkaiseva rooli, kun toivomuksia aletaan muuttaa todellisuudeksi. Tahdon voimalla ja maltilla voi siirtää vuoria, maltin puuttuminen on epäonnistumisen perimmäinen syy. On kehitettävä sisukkuutta. Sisukkuuden kehittämiseksi ja henkisten voimavarojen keskittämiseksi ovat välttämättömiä:

selkeät tavoitteet
omien mahdollisuuksien realistinen arviointi
myönteinen vire
epäonnistumisten muuntaminen rakentaviksi elementeiksi
realistinen innostus
mielikuvituskyky

Oma kuvamme

Jokainen kantaa itsessään persoonallisuutensa henkistä kuvaa, joka on täsmällinen pienintä yksityiskohtaa myöten ja luo henkilön ytimen. Kuva muodostuu kuvitelmista, ajatuksista ja elämyksistä.

Meidän on joka päivä pyrittävä tarkastamaan oma kuvamme ja tarvittaessa korjattava sitä.

On jatkuvasti poistettava joitakin piirteitä ja lisättävä joitakin.

Ollessamme itsekriittisiä voimme määritellä eron luodun kuvan ja nykyisen tilan välillä. Yritämme väsymättä kehittää uusia ja myönteisiä impulsseja saavuttaaksemme asetetut päämäärät energisesti ja virheettömästi. Näin meitä ohjaa aina ajatus: ”Tämä onnistuu minulta! Onnistun tässä! Voin, pystyn, teen!”

Tällaisella itsesuggestiolla toteutamme kuvaamme askel askeleelta ja pian tulee pieniä onnistumisia, joista saa voimaa ja ne synnyttävät lisää voimia. Näin syntyy ketjureaktio, joka vahvistaa itseämme ja aikomuksiamme.

Mikään ei siivitä meitä, kuten menestys – menestys synnyttää aina menestystä, - piirrämme rakkaudella oman kuvamme pienintä yksityiskohtaa myöden ja asetamme tähän laadukkaasti ja määrätietoisesti omaa tietoista mielikuvitusvoimaa sekä alitajuisia liikkeellepanevia voimia.

Tiedetään, että tunteemme, toimintamme ja aikomuksemme ovat yleensä yhteneväiset meissä olevan kuvan kanssa, me käyttäydymme aina niin, miten näemme itsemme sisäisesti, tietoisesti tai tiedostamattomasti. Kukaan ei voi toimia sisäisen kuvansa vastaisesti. Kielteinen omakuva voidaan muuttaa tietoisen keskittymisen, itsesuggestion tai meditaation avulla. Itsensä voi kirjaimellisesti ’” ohjelmoida uudelleen”, voi muuttua epäonnisesta onnekkaaksi, masentuneesta iloiseksi, pessimistisestä toimeliaaksi. Niinpä sen, mitä ennen pidimme negatiivisena, voimme lyhyessä ajassa tehdä positiiviseksi.

Keskity siihen, ettet aloita huomenna, vaan tänään, sillä tämä päivä on loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Siksi ei saa enää siirtää asioita, vaan on heti alettava työstää uutta omaa kuvaa.

Ajan myötä tietoisuutemme muodostaa alitajunnan, koska se on käynnissä öin ja päivin. Tietty kuva, jonka kuvittelemme, projisoituu ajatuksissamme aluksi tietoisuuteen ja sitten alitajuntaan, uppoaa sinne ja jatkaa kehittymistään. Voimme näin sananmukaisesti lihottaa alitajuntaamme kuvitelmilla, ajatuksilla ja voiman, menestyksen, ilon, urheuden sekä ns. kohtalon oikkujen voittamisen kuvilla.

On tiedettävä, että ajatuksemme ja tuntemuksemme omaavat sekä säteilyvoimaa että vetovoimaa: Se mitä säteilemme, vedämme myös puoleemme magneetin lailla, oli sitten kyse onnellisista ”sattumista” tai ihmisistä, joilla on tärkeä merkitys omassa eteenpäin siirtymisessä.

Saavutusten kirjaaminen

Olisi hyvä pitää kirjaa, johon voi merkitä kaikki aikomuksensa ja suunnitelmansa, ja pitää se hyvässä säilössä piilossa muilta. Olisi siis hyvä pitää päiväkirjaa menestyksistään, koska sillä on suuri psykologinen merkitys:

kirjoittamalla ajatukset ylös ne painuvat syvälle mieleen, ne muistetaan paremmin, ne säilyvät paremmin ja painuvat vielä syvemmälle.

Kirjaa ylös kaikki askeleet, jotka otat ja olet ottanut. Näin saat tietää menestyksistäsi paljon ja voit ”ponnistella” siellä, missä havaitset puutteita. Ennen kaikkea on kiinnitettävä huomiota siihen, että kirjoitat edistymisestäsi selvästi ja ytimekkäästi. Se pakottaa tarkkaan analyysiin ja ohjaa ajatukset oikealle uomalle.

Tee joka viikon lopulla lista omista heikoista puolistasi. Näin ne tulevat selkeästi eritellyiksi ja käsitellyiksi tehokkaasti ja rakentavasti sekä näin poistetuiksi.

Päivän katsaus

Jokailtainen päivän pohdinta auttaa huomattavasti matkalla omassa kehityksessä ja itsensä toteuttamisessa.

Tällä tehokkaalla toimenpiteellä on myönteinen kasvatuksellinen arvo, jota on mahdotonta mitata materiaalisesti.

Luo silmäys päivääsi päinvastaisessa järjestyksessä eli aloita siitä, mitä on tapahtunut viimeiseksi: tarkastele aluksi sitä, mitä tapahtui ennen nukkumaan menoa ja viimeisenä sitä, mitä tapahtui herättyäsi ja ylös noustuasi.

Kokemus todistaa, että tällainen päivän tapahtumien tarkastelu herättää ”Minän” voimia verrattuna siihen, jos vain ”uisit” ajan virran mukana.

Lisäksi tällainen katsaus on tehtävä objektiivisesti, eikä missään tapauksessa saa moralisoida päivän tapahtumia, toimia, elämyksiä ja ajatuksia.

On tärkeää, että oppisit olemaan objektiivinen suhteessa itseesi ja elämääsi ja arvioisit itseäsi sisäiseltä etäisyydeltä - kuin toista henkilöä.

Aivojen harjoittaminen

Kokonaisvaltainen ajattelu voi myös auttaa saavuttamaan päämääriä ja menestystä elämässä. Edellytyksenä tälle on aivokapasiteetin tasasuhtainen käyttö.

Kuten jo tiedämme luennolta 2, syvä pitkittäinen vako jakaa aivomme kahteen puoliskoon, joita yhdistää 10 cm:n pituinen hermo tai holvi (Corpus callosum).

Aivopuoliskojen toiminnat ovat erilliset: vasemmalla puolella on looginen ajattelu, mikä ilmenee puheena, laskutoimitusten ratkaisuissa, analyyttisenä ajatteluna, verbaalisessa kommunikaatiossa ja organisoimisessa. Tätä kaikkea kutsutaan digitaaliseksi ajatteluksi. Oikea puoli taasen on analoginen ja vastaa tila-, näkö- ja kokonaisuusajattelusta: rytmi, musikaalisuus, synteesi ja tunne ovat myös siellä. Se luo kokonaiskuvan ajatuksista kuvilla ja viestii kaikelle koetulle sen erityisen tunnearvon (vasemmalla puolella asetelma on toisenlainen).

Läntisen kulttuurin edustajina ajattelemme aivojen vasemmalla puoliskolla eli suoraviivaisesti, loogisesti ja analyyttisesti. Itäisen kulttuurin edustajat taasen ajattelevat kokonaisvaltaisesti, näkevät asiat kokonaisuuksina: ajattelevat oikealla aivopuoliskolla. Esimerkkinä voidaan käyttää kiinalaista kirjoitusta, jossa jokainen sana on merkki, kun taas meillä kirjoitetaan analyyttisesti kirjain kirjaimelta.

Selvittääksesi, kummalla aivopuoliskolla ajattelet, voit tehdä seuraavan testin.

Muodosta peukalosta ja etusormesta ympyrä. Tee se molemmilla käsillä ja katso ympyröiden läpi jotain esinettä. Sulje sitten silmät vuorotellen. Huomaat, että kun katsot toisella silmällä, näyttäisi esine liikkuvan, ja toisella se näyttäisi pysyvän paikoillaan. Jälkimmäinen silmä on ”dominoiva”. Se näyttää, kummalla aivopuoliskolla ajattelemme mieluummin: jos se oli vasen silmä, hallitsee oikea aivopuolisko, jos se oli oikea silmä, hallitsee vasen aivopuolisko (näköhermot menevät aivoissa ristiin).

Jos edellä olevan testin mukaan selvisi, että hallitseva aivopuolisko on vasen, voi harjoituksen 26.4 Kirjaimet ja numerot avulla harjoittaa vasenta aivopuoliskoa ja harjoituksella 26.5 Aivojen harjoittaminen kuvien avulla voimistaa oikean aivolohkon käyttöä, jotta voimme liittää sen ajatustoimintaamme, päämääriimme ja elämäämme.

Kehon harjoittaminen

Mieli, henki ja keho muodostavat ykseyden. Jos kehitämme ja harjoitamme kehoamme, vaikuttaa se myös mieleemme, sillä keho ja mieli ovat yhteydessä ja vaikuttavat toisiinsa.

On olemassa valtava valikoima fyysisiä harjoituksia, jotka vaikuttavat henkeen, ja mikäli kehossa on joitakin puutteita, vaikuttaa sekin siis myös henkeen. Mitä paremmin tiedostat kehosi ja hallitset sitä, sitä paremmin aivosi saavat happea ja sitä tehokkaammin ne toimivat päämääräsi hyväksi.

Joogien käyttämä harjoitus ”kynttilä”, jossa maataan lattialla ja nostetaan jalat seinälle 90 asteen kulmassa ja hengitetään muutaman kerran syvään sisään ja ulos, lisää aivojen verenkiertoa ja vahvistaa niitä. Myös päällä seisonta käy tähän tarkoitukseen.

Tehokkaita ovat myös:

hengitysharjoitukset
tunteiden harjoittaminen
käsien heiluttaminen
kämmenharjoitukset.

Tunteita koulivat hengitysharjoitukset ovat tuttuja jo edellisiltä luennoilta.

Käsien heiluttaminen on erittäin yksinkertaista: seiso suorana, anna käsien roikkua rentoina kehon sivuilla. Ala kääntää kehoa puolelta toiselle, ja anna käsien seurata rentoina. Taivuta sitten kehoa oikealle, mutta vasen kantapää pysyy lattiassa. Tee sama toiselle puolelle. Jonkin ajan kuluttua tulee rytmi, jonka mukaan voit jatkaa vapaata liikettä niin kauan kuin se tuntuu mukavalta.

Kämmenharjoituksen avulla voi parantaa näköä. Tämä harjoitus tehdään ilman silmälaseja tai piilolinssejä. Hiero aluksi kämmeniä yhteen, kunnes ne tuntuvat kuumilta. Istu sitten mukavasti tuolilla, nojaa kyynärpäihin ja peitä silmät kämmenillä, niin että sormet lepäävät otsalla, mutta kämmen ei koske silmää (silmiin ei saa tulla valoa). Rentoudu ja kuvittele itsesi pienelle, siniselle järvelle tai vihreälle niitylle. Tarkkaile rauhassa ja rentona kaikkea, mikä tulee mieleen. Poista jonkin ajan kuluttua kämmenet silmiltä ja katso lähelle ja kauas. Voit todeta, että muutamassa sekunnissa näkö ja värin havaitseminen paranivat.

Ryhmittely

”Cluster” (engl. rykelmä, ryhmä, kerääntymä, to cluster – ryhmitellä, jaotella) on spontaani ajatusten yhdistelemismenetelmä, joka tunnetaan myös nimellä Mind-mapping (engl. Mind – mieli, muisti, assosiaatio, järki, mielenlaatu, ajatusten lähde, ajatusten kerääjä, map – kartta).

Viimeisen neljänsadan vuoden aikana on levinnyt ja vahvistunut läntinen tapa kirjoittaa niin, että kaikki kirjoitettu vaatii vasemman aivopuoliskon aktiivisuutta. Luemme tekstiä vasemmalta oikealle aloittaen vasemmasta yläkulmasta, rivi riviltä; sanat, lauseet ja ajatukset ryhmittyvät ja yhdistyvät toisiinsa lineaarisesti.

Ryhmittelyn avulla ikään kuin kartantyyppisellä menetelmällä voidaan selostaa ja ymmärtää ajatuksia luovasti ja assosiatiivisemmin. Lisäksi tämän metodin avulla, jota kannattaa käyttää kaikilla elämän alueilla, opitaan muodostamaan päämääriä tarkemmin ja ilmaisemaan itseä vapaammin, kuten harjoituksessa 26.6 Ryhmittely.

Lähtökohta on aina avainsana eli aihe, joka kiinnostaa, jota ajatellaan tai ajateltiin ja jota halutaan tarkastella lähemmin ja analysoida. Se voi olla tuleva työura tai suunniteltu lomamatka.

Lyhyen aloitusjakson jälkeen herää kuvallisten esimerkkien virta. Voit pakottomasti ja vapaasti, ilman ennakkoluuloja tehdä listan ja rakentaa ajatusmallin, sillä luova sana levittää assosiaatioita kaikkiin suuntiin. Se, joka osaa ilmaista ajatuksiaan piirtämällä tai maalaamalla, vaikuttaa voimakkaasti oikeaan aivopuoliskoon… Se ei kuitenkaan ole edellytys ajatusten ryhmittelylle tai avainsanoille.

Epilogi

Tämän luennon aihe ”Viisasten kivi” ei näyttäisi ensi vilkaisulta kuuluvan parapsykologian alueeseen. Mitä yhteistä on evoluutiolla ja poikkitieteellisyydellä? Kysymys on looginen ja johdonmukainen ja tarkastelemalla lähemmin parapsykologiaa avutuu uskomattomia yhtenäisyyksiä maailmankaikkeuden ja ihmisen evoluutioon.

Parapsykologiaa pidettiin muutamia vuosia sitten joidenkin itsepäisten hölmöjen viihteellisenä ajanvietteenä, jossa sekoitettiin todellisuus valveuniin, kuten jotkut alkemistit, jotka toivoivat mielettömien kokeidensa ja testiensä avulla oppivansa hallitsemaan materiaa.

Ajan myötä myös laitostuneen koulutieteen, joka ivallisesti ja ylimielisesti piti parapsykologiaa ”pseudotieteenä”, oli perusteellisesti muutettava vankka mielipiteensä. Tieteen oli myönnettävä, että parapsykologiset tulokset ja saavutukset eivät olleet heikkomielisten sepityksiä, vaan parapsykologialla voi ja pitää olla paikkansa tieteen piirissä.

Jopa muutamat klassisen tieteen edustajat liittivät parapsykologian kvanttifysiikkaan, ydinalueeseen, ja ajattelivat, että ihmisen tietoisuus, ihmisen henki pystyy vaikuttamaan materiaan ja muokkaamaan sitä.

Koulutieteen hitaat yritykset tunnustaa lopultakin parapsykologia tai pienimmissä määrin antaa sille paikka tieteiden joukossa – vaatimusten kera tosin - poisti aikaisemmin sanotut tai salaa ylläpidetyt ennakkoluulot.

Pitkin hampain kriittiset tiedemiehet yrittivät keksiä jotakin kestävää tähän ”näennäisten mahdollisuuksien, manipuloitujen faktojen ja salaisten tapahtumien kasautumaan”: parapsykologian mystifiointi loppui ja todellisuutta vääristävien keplottelujen verho poistettiin vähin äänin. Siitä lähtien ei yksikään tiedemies ole voinut tahrata parapsykologiaa, koska klassinen tiede on tunnustanut uuden koulukunnan, eikä halveksi sitä enää.

Kaikissa Instituutin oppikirjoissa parapsykologiaa ja siihen liittyviä ilmiöitä tarkastellaan, analysoidaan ja tulkitaan ehdottoman objektiivisesti, minkä ansiosta voimme antaa perusteellista koulutusta ja tutkia kaikkia tämän tunteisiin liittyvän aiheen osa-alueita.

Toisin kuin muissa laitoksissa Instituutti pyrkii poistamaan parapsykologian ympärillä olevaa mystiikkaa ja oletettua salamyhkäisyyttä ja antaa koulutusta ja tulkitsee sitä asiallisesti.

Sitä ei pidä nähdä kaikkea parantavana aineena, jonka avulla voi muuttaa maailman hetkessä tai ihmeitä tekevänä universaalina eliksiirinä, joka korvaa kaikki henkilökohtaiset ponnistukset, joita tarvitaan kehittyäksemme. Parapsykologia ei sisällöstään, ja luultavasti huomiotta jätetyistä mahdollisuuksistaan, huolimatta ole täydellisyyden huipentuma tai elämän viimeisin keksintö.

Me, jotka opiskelemme Instituutissa, voimme ja meidän pitää, sisällyttää parapsykologia elämäämme ja toimiimme sisäisen kehityksemme, oman evoluutiomme tärkeänä rakenneosana. Loppujen lopuksi tämä tehtävä on annettava itse itselle ajattelematta, että parapsykologia on lääke kaikkiin elämän epäkohtiin.

Tämä on myös tehtävä suhteessa ympäristöön tai potentiaalisiin asiakkaisiin: on otettava vastuu itsestä ja muista, koska tiedämme ja osaamme enemmän ja lisäksi voimme tunnistaa ja purkaa siteitä, rakenteita ja sisältäpäin rakentuneita verkkoja.

Opiskelun aikana saatujen tietojen ja taitojen avulla voimme itse määritellä elämänpolkumme, emmekä enää ole hallitsevan mielipiteen tai laitosten osia, joita voi manipuloida. Tiedostamme tiemme selkeästi ja vahvasti, valitsemme itse itsellemme päämäärät, käytämme kaikki meissä piilevät lahjat ja kyvyt omaksi ja muiden hyväksi.

Tiedämme myös, että emme missään tapauksessa saa piiloutua ”esoteeriseen koteloon”, hiljaiseen kammioon harjoittamaan meditaatiota, mietiskelyä ja kokeita, vaan päinvastoin - on elettävä ja toimittava eksoteerisesti (kreikk. Eho – ulos). Olkoon näin jokaisen oma elämä, parapsykologinen praktiikka tai aktiivinen jäsenyys Elämän opiskelijakunnassa.

Katso harjoituksia

Sivun alkuun